Nasima Razmyar: Suurlähettilään tytär ja pakolainen

Vuoden 2010 pakolaisnaiseksi valittu Nasima Razmyar sanoo, että hänen kotinsa on Suomessa ja kotimaa on Afganistan. Afgaanien seurassa olen enemmän suomalainen ja suomalaisten seurassa enemmän afgaani, hän määrittelee.

Kun täytin viisi vuotta, meillä oli isot juhlat Moskovassa. Meillä oli kokkeja, jotka tekivät ihanaa ruokaa ja asuntomme oli upea. Istuimme ystävien ja opettajien kanssa kaikki yhdessä pitkän pöydän ympärillä. Kun täytin yhdeksän vuotta, asuimme Helsingissä turvapaikanhakijoina. Kutsuimme kavereitani koulusta kylään, vaikka meillä ei ollut juuri huonekalujakaan. Silti äitini teki ihania herkkuja ja meillä lapsilla oli hauskaa.

Residenssistä Rovaniemelle

Olin vain neljävuotias kun muutimme Moskovaan, koska isäni lähti suurlähettilääksi Neuvostoliittoon. Jätimme kaiken Afganistaniin, koska kuvittelimme palaavamme kotiin muutaman vuoden päästä.

Vuonna 1992 Neuvostoliitto romahti ja saman aikaan Afganistanissa oli kaoottista. Siksi isäni ei voinut jatkaa työtään suurlähettiläänä.

Isäni kertoi meille, että emme voineet palata Afganistaniin, mutta tilanne oli huono myös Venäjällä. Kaikki oli sekaisin. Lopulta päädyimme suurlähettilään residenssistä turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskukseen Rovaniemelle.

Lapsena ei ymmärrä, mitä ympärillä tapahtuu. Kaikki on niin puhdasta. Jos ajattelen noita aikoja nyt aikuisena, niin totta kai muutos oli valtava. Yhtäkkiä olimme pienessä huoneessa, eikä meillä ollut mitään. Vanhempani eivät halunneet meidän ymmärtävän tilanteen vakavuutta. He yrittivät hymyillä.

Tilanne ei ollut minulle helppo, mutta ei kovin vaikeakaan, koska meillä oli hyvät vanhemmat. Lapselle ei ole muutenkaan suurta eroa onko suurlähettilään tytär vai turvapaikanhakija, kunhan on ystäviä ja leikkikavereita.

Kaikki alkaa nollasta

Kun tulin Suomeen, puhuin todella hyvää venäjää. Suomen opinnot oli aloitettava nollasta. Kaikki tapahtui automaattisesti ja jo parin kolmen vuoden päästä puhuin sujuvaa suomea. Oli tärkeää, että minulla oli ystäviä ja vanhempani rohkaisivat minua tutustumaan ihmisiin. He eivät halunneet pitää meitä neljän seinän sisällä. Varmaan sen vuoksi kielitaitoni on niin hyvä. Olen joutunut tekemään kuitenkin tuplatyötä, koska suomi ei ole äidinkieleni. Kotona puhumme daria.

Kuvitellaan, että väkivaltaan syyllistyvät erityisesti tietyt kansalaisuudet tai tietyt yhteiskuntaluokat. Se on täyttä potaskaa. 

Vanhemmillani ei ollut Suomessa työpaikkaa eikä samoja mahdollisuuksia kuin meillä. Joka kerta, kun isä meni työvoimatoimistoon, hänelle sanottiin, ettei niin korkeassa asemassa olevalle henkilölle ole työtä Suomessa.

Minä olen töissä monikulttuurisessa Monika-Naiset -liitossa. Annamme neuvontaa väkivaltaa kokeneille naisille.

Väkivaltaa ei haluaisi tapahtuvan missään perheessä tai yhdellekään naiselle. Työssäni kuitenkin näen, kuinka naiset Aasiasta, Afrikasta ja Euroopasta joutuvat väkivallan uhreiksi. Saatamme kuvitella, että tietyn kansalaisuuden edustajat eivät ole väkivaltaisia tai tietynmaalaiset ovat sitä erityisesti. Se on täyttä potaskaa.

Väkivaltaa esiintyy kaikenmaalaisten keskuudessa. Ei pidä myöskään paikkaansa, että väkivaltaa on eniten alemmissa yhteiskuntaluokissa. Hyvin
korkeasti koulutettu saattaa olla pahempi kuin ihminen, jolla ei ole mitään koulutusta. Surullinen tosiasia on, että kuka tahansa voi joutua väkivallan uhriksi.

Suurimmaksi osaksi suomalainen

Minulta kysytään usein tunnenko itseni afgaaniksi vai suomalaiseksi. Sanon aina, että kotini on Suomessa, mutta kotimaani on Afganistan. En tiedä paljoakaan Afganistanista ja haluaisin käydä siellä. Suomi on kuitenkin minun maani ja haluan elää täällä. Tunnen itseni suurimmaksi osaksi suomalaiseksi. Kun olen afgaanien seurassa olen enemmän suomalainen ja suomalaisten seurassa olen enemmän afgaani. Olen varmaankin jotakin siltä väliltä.

Sopeuduin itse suomalaiseen kulttuuriin jo lapsena. Kotoutuminen tapahtuu joillekin perheille varsin luonnollisesti, toisille se on vaikeampaa. Sopeutuminen riippuu paljon siitä, mitä ihminen haluaa itse saavuttaa.

Joskus minua harmittaa, kun menen jonkun perheen luo kylään ja löydän pienen Afganistanin. Heillä on kaikki afganistanilaiset tv-kanavat. He eivät seuraa Suomen uutisia tai mitä täällä tapahtuu, eivätkä edes ole kiinnostuneita siitä. Ymmärrän sen aikuisten kohdalla, mutta miten nuorten käy? Heidän olisi saatava kosketus Suomeen. Jos vanhemmat eivät pidä näitä asioita tärkeinä, onhan se ongelma.

Kun yritän keskustella tällaisten perheiden nuorten kanssa, sanon heille, että nyt olet täällä, halusit tai et. Sinun on kotouduttava tänne. Muussa tapauksessa elämäsi tulee olemaan vaikeaa ja outoa. Kielitaito on avain yhteiskuntaan.

Minä ja perheeni voimme varmaan kutsua itseämme hyvin kotoutuneiksi, mutta me olemme samaan aikaan hyvin afganistanilaisia. Se on varmaan linkki, joka monien pitäisi löytää. Se, että on suomalaistunut, ei tarkoita että olisi vähemmän afgaani.

Teksti: Shakiba Adil, Anu Koikkalainen

Kuva: Katja Tähjä