Nora Piccinelli: Selittämätön unelma Suomesta

Nora Piccinelli syntyi Argentiinassa italialais-romanialaiseen siirtolaisperheeseen ja päätyi monien vaiheiden jälkeen Tampereelle vuonna 2009. Muutto Suomeen oli haaveena jo lapsena.

Synnyin vuonna 1961 Rosariossa Argentiinassa. Isäni oli italialaisten maahanmuuttajien poika ja kommunisti. Isäni isä lähti puolustamaan Italiaa ensimmäisessä maailmansodassa ja meinasi jäädä sille tielleen. Äitini taas oli romanialainen maahanmuuttaja, joten äidinkieleni ovat espanja ja romania.

Koska Romaniassa oli kommunistinen järjestelmä, päätimme lähteä äitini kotimaahan, kun minä olin 1-vuotias. Olimme aika juurettomia. Palasimme
Argentiinaan vuonna 1970 ja se oli todella rankkaa, koska elämän rakentaminen piti aloittaa nollasta.

Jo pikkutyttönä sain jostakin päähäni, että haluan asua Suomessa. Suomi oli
suuri haaveeni, johon ei ollut mitään erityistä syytä. Sanoin siitä isällenikin, mutta hän ei uskaltanut viedä perhettään tuntemattomaan pohjoiseen kolkkaan.

Pidän itseäni hyvänä ja vilpittömänä ihmisenä. Pystyn tekemään uhrauksia, elän yksinkertaista elämää ja haluan auttaa muita ihmisiä. Minulla on yliopistotason tutkinto psykologiasta ja olen hankkinut paljon koulutusta psyykkisesti sairaiden ihmisten hoitamisesta. Yritän itse elää harmonisesti ja periaatteideni mukaisesti.

Olen ennen kaikkea viiden lapsen äiti. Lapsistani neljä on elossa ja heistä kolme asuu Argentiinassa. Asumme nuorimman tyttäreni ja nykyisen mieheni kanssa Suomessa. Muutimme tänne syksyllä 2009. Vihdoin.

Aluksi Espanjaan

Synnyinmaani Argentiinan tilanne näyttää surulliselta. Koulujärjestelmä ei enää toimi niin kuin minun lapsuudessani. Monet elävät hyvin vaatimattomasti ja köyhästi, työttömiä ja kodittomia on yhä enemmän. Argentiinassa on turvatonta ja varkaita on joka paikassa. Siellä joutuu kulkemaan varpaillaan päivälläkin; esikoistyttärenikin on joutunut ryöstetyksi useasti.

Espanjasta emme löytäneet luonnon ja ihmisen kunnioitusta

En ole koskaan tyytynyt puolinaiseen, siksi alun perin lähdimme mieheni ja pienen vauvamme kanssa Argentiinasta vuonna 2000. Asuimme maan eteläosassa, missä talvet ovat kylmiä ja luonto vihreä. Minulla oli työtä, mutta halusin enemmän. Halusin seurata sydäntäni ja unelmiani. Lisäksi ex-mieheni vainosi minua ja tiesin, että vain muuttamalla toiselle mantereelle pääsin hänen vaikutusvallastaan eroon.

Emme kuitenkaan tulleet heti Suomeen. Ehkä niin suuri muutos pelotti. Muutimme Espanjaan, missä emme joutuneet kohtaamaan kielimuureja. Lähtöpäätös ei silti ollut helppo vaan päinvastoin hyvin kipeä – jäihän minulta kolme lastakin kotimaahan. Jotkut sukulaiset yhä edelleen tuomitsevat minut ja se tekee surulliseksi. He väittävät minun hylänneen lapseni. Totta kai ikävöin rakkaitani joka hetki.

Asetuimme Barcelonan lähelle ja teimme kaikkemme sopeutuaksemme. Minä opiskelin katalaanin kielen voidakseni tehdä töitä koulussa. Toin leivän pöytään myös siivoojan työllä ja mieheni teki voileipiä baarin keittiössä. Tyttäremme kasvoi.

Kuuden vuoden jälkeen totesimme, että elämä ei voinut jatkua niin. Vaikka olimme tutustuneet ihaniin ihmisiin ja pidimme kovasti asunnostamme, emme viihtyneet Espanjassa. Heidän elämänfilosofiansa ei sopinut meille ollenkaan. Espanjalaiset tuntuvat niin välinpitämättömiltä, itsekkäiltä ja äänekkäiltä. Toisen ihmisen ja luonnon arvostusta ei löydy mistään. Lisäksi julkinen palvelu on kaaosta: työvoimatoimistossa saa jonottaa tuntikausia ja kohtelu on usein hyvin tylyä. Koulussa espanjalaislapset eivät opetusjärjestelmän puutteiden takia tuntuneet oppivan yhtään mitään – monia lapsia se ei edes kiinnostanut – ja työ opettajana oli turhauttavaa.

Lamasta huolimatta unelman perään

Kun saavuimme Tampereelle, tunsin heti löytäneeni oman paikkani maailmassa

Säästimme vuosia kaiken ylimääräisen rahan. Valitettavasti maailmanlaajuinen lama tuli pahaan saumaan. Mieheni joutui työttömäksi ja pian minäkin lopetin työt. Emme saaneet asuntoamme kaupaksi ja olimme toivottomia. Emme jaksaneet elää välitilassa vaan päätimme lähteä Suomeen, vaikka missään ei tuntunut olevan työtä.

Kun saavuimme nykyiseen kotikaupunkiimme Tampereelle, näin ihmiset, luonnon, rauhan ja järjestyksen. Olin todella onnellinen. Tunsin heti sydämessäni, että olin löytänyt oman paikkani maailmassa. Aivan kuin olisin elänyt koko elämäni vain sitä varten, että jonain päivänä asun täällä.

Meitä on pääasiassa kohdeltu Suomessa hyvin, mutta maahanmuuttajan elämä on aina kovaa. Kaikkien tapojen ja tottumusten oppiminen ja erilaisuuden hyväksyminen on kahden kauppa, johon ei välttämättä voi vaikuttaa, vaikka kuinka olisi itse halukas sopeutumaan. Oikeastaan minusta tuntuu, että perheeni kohdalla kyse ei ole sopeutumisesta. Olemme jo nyt osa tätä yhteiskuntaa ja haluamme tehdä kaiken oikein.

Emme halua rampata missään luukuilla kerjäämässä avustuksia. Haluan oppia suomea, tehdä rehellistä työtä ja maksaa veroja. Minusta on aivan oikein, että Suomessa verotetaan paljon. Eihän näin hyvä ja järjestelmällinen maa muuten toimisi. Olen onnellinen, että 10-vuotias tyttäreni pääsee ilmaiseksi hyvään kouluun ja että hän voi rauhassa leikkiä kerrostalomme pihalla.

EU-kansalaisia mutta väliinputoajia

Suurin ongelma on kieli. Minä olen päässyt yhdelle suomenkurssille, mutta mieheni on jäänyt täysin ilman. Hän opiskelee lähinnä kotona kirjoista ja netistä. Turhauttaa, kun ei ole mahdollisuutta osallistua intensiivikursseille, joilla oppisi käytännöllistä kieltä työnsaantia ajatellen. Raha ei riitä yksityisiin kouluihin.

Koska emme ole pakolaisia emmekä naimisissa suomalaisen kanssa, olemme kaikessa väliinputoajia. Vaikka minulla on EU:hun kuuluvan Italian kansalaisuus isäni kautta, ilman työpaikkaa en saa pysyvää oleskelulupaa ja merkintää kotikunnasta. Ilman kotikuntaa emme kumpikaan pääse työvoimatoimiston tukemille kielikursseille. Tämä on noidankehä.

Minä olen hyvä psykologi ja mieheni on näyttelijä-ohjaaja, sekä kokenut ravintolatyöntekijä, mutta olemme nöyriä ja teemme innoissamme mitä tahansa työtä. Viihtyisin esimerkiksi lastenhoitajana. Kohtelemme kaikkia ihmisiä hyvin, olemme molemmat ahkeria, jämptejä ja luotettavia. Haluamme säilyttää kunniamme. Mutta maailma ei tule vastaan. Säästöt eivät riitä loputtomiin.

Jäljelle jää toivo. Olen kärsivällinen ja tiedän tehneeni oikean valinnan, kun toin perheeni Suomeen. Unelmani on, että oppisin suomea ja voisin tehdä sitä työtä, johon olen saanut koulutuksen. Kunpa saisin mahdollisuuden auttaa tätä ihmiskuntaa.

Teksti ja kuva: Sinikka Tierna