Supinaa ja huorittelua – maahanmuuttajanaisten kokema rasismi julkisissa tiloissa

Onko muukalaisvihamielisyys lisääntynyt Suomessa? Rasistisen huutelun ja hyökkäysten kohteeksi eivät joudu vain ulkomaalaistaustaiset miehet. Kaksi Suomeen muuttanutta naista kertoo julkisissa tiloissa kokemistaan muukalaisvihamielisistä loukkauksista ja jopa väkivallasta.

Rasistisen huutelun ja hyökkäysten kohteeksi eivät joudu vain ulkomaalaistaustaiset miehet. Myös Suomeen muuttaneet naiset kokevat julkisissa tiloissa rasistisia loukkauksia ja jopa väkivaltaa. Ulkomaalaisten äitien verkostoissa kerrotaan tarinoita ruokakaupassa supisevista suomalaisnaisista ja bussissa hiuksistaan retuutetusta karibialaisnaisesta. Kaksi naista suostuu kertomaan minulle kokemuksistaan, toinen omalla nimellään, toinen anonyymisti.

Espanjalainen Clara Turpeinen meni naimisiin suomalaisen miehensä kanssa kolme vuotta sitten. Nyt 28-vuotias Turpeinen istuu kahvilassa Helsingin keskustassa yhdessä parivuotiaan tyttärensä kanssa. Hän kertoo tunteneensa ikäviä katseita suomalaisilta naisilta enemmän kuin miehiltä. Eräänä aamuna vuoden 2010 kesällä tapahtui jotain katseita vielä pahempaa. Tuolloin raskaana oleva Turpeinen nousi Malmilla junaan, kun siististi pukeutunut suomalainen nainen lähestyi häntä.

”Hän sanoi minulle: Te ulkomaalaiset tulette tänne hankkimaan lapsia meidän miestemme kanssa, jotta Kela maksaisi teille’.

”Minulle tuli siitä paha olo. Tiedän ihan hyvin itse, millainen ihminen olen. Suomeen tullessani ryhdyin siivoojaksi, enkä ole saanut Kelalta euroakaan ennen kuin lapseni syntyi. Toivottavasti jatkossakaan Kelan ei tarvitse minulle maksaa, vaan saa töitä.”

Espanjassa Turpeisella oli hyvä työpaikka sihteerinä. Sen jättäminen on ainoa asia, joka häntä harmittaa.

”Minä haluan olla tavallinen ihminen, käydä töissä ja että lapseni käy ihan tavallisessa tarhassa, että hän on yksi suomalainen lisää.”

Vaikka junan tapahtumat ovat selvästi vaikuttaneet Turpeiseen, hän ei kuitenkaan ole tehnyt rikosilmoitusta. Miksi?

”Minusta rikosilmoituksen tekeminen ei ole vaivan arvoista. Tuollainen tapaus kestää viisi minuuttia, ja sen jälkeen se on ohi. Rikosilmoitus pitkittäisi asiaa, lisäisi papereita ja asiasta kertomista.”

Hän ei myöskään usko poliisin ottavan rasistista rikosta tosissaan: ”Mitä he voivat sanoa? Elämä on.”

Muukalaisvihamielisyyttä metrossa

Vantaalaisen rivitalon keittiön pöydän ääressä istuu 34-vuotias kahden lapsen äiti, Suzanna. Kaksivuotias tytär piirtää huopakynillä paperille.

Kanadalainen sihteeri muutti Suomeen kahdeksan vuotta sitten rakkauden perässä niin kuin suuri osa maahan muuttaneista. Hän tapasi miehensä yhteisen joogaharrastuksen kautta. Joogan tuomat verkostot ovat auttaneet myös Suomeen sopeutumisessa eikä Suzanna ole kärsinyt yksinäisyydestä. ”Elämä on hyvää. Minulla on perhe ja ystäviä.”

Suomessa Suzanna näkee paljon hyvää. ”Arvostan suomalaista rehellisyyttä, suoruutta ja aitoutta. Oltuani Suomessa muutaman vuoden aloin tuntea olevani kotonani.”

Jotain kuitenkin meni rikki yhden metromatkan aikana, jolloin Suzanna matkusti lapsensa kanssa ja puhui puhelimessa ystävänsä kanssa englanniksi. Noin 40-45-vuotias tyylikkäästi pukeutunut vaaleatukkainen nainen lähestyi Suzannaa sanomalehti kädessään. Nainen ei ollut päihtynyt.

”Ajattelin, että hän aikoi kysyä minulta jotain. Sitten huomasin, että hänen kasvonsa olivat vihasta vääristyneet, hän lähes tärisi vihasta. ’You, I hate you, you fucking Americans, you motherfucking Americans’, nainen solvasi minua.”

Suzanna yritti suojata itseään ja lastaan iskuilta. Lopulta nainen postui metrosta.

”Olin niin shokissa ja järkyttynyt, että aloin itkeä. Itkin, ihmiset tuijottivat ja minua alkoi hävettää. Minun oli tarkoitus mennä Hakaniemeen, mutta minua hävetti niin paljon, että jäin kesken matkaa pois.”

Suzanna soitti suomalaiselle ystävälleen, jonka mielestä oli välittömästi tehtävä rikosilmoitus. Jo tunnin kuluttua tapahtuneesta he olivat poliisiasemalla. Suzannan mukaan poliisi suhtautui tilanteeseen asiallisesti, mutta naista ei ole saatu kiinni.

”Jotain muuttui minun elämässäni tämän tapauksen myötä, hienovaraisesti. Nyt kun menen metroon, tarkkailen ympäristöäni koko ajan. Katson, kenen viereen istun, tarkistan, kuka istuu takanani. Pelko on pahinta. Erityisen epävarmaksi minut saa tuntemaan se, että täällä tuntemattomat ihmiset eivät tue näissä tilanteissa. Vaikka itkin ja olin shokissa, kukaan ei tullut kysymään, oletko kunnossa.”

Tapaukset uusrasismin ilmentymiä

Turpeinen ja Suzanna ovat valkoihoisia eikä kumpikaan näytä huomiotaherättävän ulkomaalaiselta. Kummatkin naiset tulevat länsimaisista kulttuureista eivätkä he ole esimerkiksi muslimeja. Kummallakin on suomalainen kumppani ja puoliksi suomalaisia lapsia. Turpeisen tytär on pellavapää, jolla on suomalainen nimi. Valkoisten naisten kokemukset rikkovatkin perinteistä rasismia koskevaa stereotypiaamme.

”Ei tämä ole yllätys”, sanoo sen sijaan rasismitutkija Vesa Puuronen Itä-Suomen yliopistosta. Hän on haastatellut venäläisiä naisia ja tyttöjä, joita suomalaiset miehet ja naiset ovat huoritelleet kuultuaan näiden puhuvan venäjää.

”Prostituoidun mielikuva on niin vahva, että kaikki, mitä he tekevät, voidaan sen kautta mitätöidä”, Puuronen pohtii. Joskus naiset eivät uskalla puhua venäjää lapsilleen julkisilla paikoilla, eivätkä heidän lapsensa halua oppia venäjää syrjinnän pelossa.

Kirjassaan Rasistinen Suomi Puuronen kutsuu ilmiötä uusrasismiksi. Kun vanhassa rasismissa ihmiset jaoteltiin ryhmiin ihonvärin perusteella, ”uusrasismissa ihmiset luokitellaan joidenkin kulttuuristen piirteiden, vaikkapa kielen, uskonnon tai tapojen, perusteella ryhmiin, jotka rodullistetaan ikään kuin ne olisivat luonnollisia ryhmiä”.

Yksittäistapauksia vai laajempi ilmiö?

Sekä Turpeinen että Suzanna arvioivat, että naisten kokema rasismi julkisissa tiloissa olisi pahentunut viime aikoina, erityisesti perussuomalaisten vaalivoiton jälkeen.

”Koska tästä ei ole tutkimustietoa, en halua lähteä spekuloimaan sillä, ovatko määrät kasvaneet vai eivät”, sanoo Monika-naisten liiton Voimavarakeskuksen johtaja Natalie Gerbert. Hän on kuitenkin sitä mieltä, että voimakasta polarisaatiota on nyt ilmassa. ”Ei ole hyvä aika olla Suomessa maahanmuuttaja.”

Puhelinhaastattelua edeltävällä viikolla Gerbert itse oli nähnyt junassa suomalaisen miehen solvaavan tummaihoisia alle kouluikäisiä lapsia.

”Yksikin tapaus on liikaa.”

Kännykkäkameralla todistusaineistoa?

Turpeinen ja Suzanna kertoivat pahimmalta tuntuneen, ettei kukaan ohikulkija puuttunut tilanteeseen eikä tullut kysymään, ovatko he kunnossa. Mitä tavallinen ohikulkija sitten voi tehdä, jos sattuu todistamaan rasistista loukkaamista tai väkivaltaa julkisessa tilassa?

Ylikomisario Juha Hakola Helsingin poliisilaitoksen viestinnästä on harmissaan siitä, että puuttumisen kulttuuri on Suomesta hävinnyt. Hän ei kuitenkaan halua antaa neuvoja rasistisen hyökkäyksen todistajalle: ”Jokaisen ihmisen on itse arvioitava, miten toimia tällaisissa tilanteissa.”

Marraskuun lopussa Britanniassa kohuttiin naisesta, joka oli lapsi sylissään solvannut ratikassa kanssamatkustajia rasistisesti. Neuvokas tilannetta seurannut henkilö kuvasi tapahtuman kännykkänsä videokameralla ja latasi Youtubeen, minkä ansiosta nainen pidätettiin epäiltynä rasistisista loukkauksista.

Kysymykseen siitä, kannattaisiko rasistista loukkaamista todistavan kuvata tapahtuma kännykän videokameralla, Hakola suhtautuu varovaisesti, mutta toteaa kyllä, että videomateriaali on oikeudessa pitävä todiste.

Teksti ja kuva: Anna-Reetta Korhonen

Jutussa esiintyvän Suzannan nimi on haastateltavan pyynnöstä muutettu.
Puuronen Vesa (2011). Rasistinen Suomi. Gaudeamus.