Ashraf Sahil: Elämä voi kääntyä ylösalaisin

Afganistanilaisnuori Ashraf Sahil on ylittänyt lukuisia valtioiden rajoja luvattomasti tai väärillä papereilla, piiloutuneena rekkoihin tai busseihin, kumiveneellä ja kävellen.

En tiedä tarkalleen, milloin olen syntynyt. Olen kotoisin Afganistanin maaseudulta, jossa ihmiset rakastavat runoutta. Jokaisessa kodissa on kuuluisan runoilijan Hafezin kirja. Meilläkin oli, vaikka vanhempani ovat luku- ja kirjoitustaidottomia. Syntymäni ajankohta merkittiin Hafezin kirjan kanteen, mutta se katosi myöhemmin. Tullessani Suomeen kesällä 2008 minulla mukanani oli kansalaisuustodistus ja pari koulutodistusta, joiden mukaan täytän tänä vuonna 18 vuotta.

Kuulun hazara-kansaan ja olen kotoisin Afganistanista, Gahwara-vuoren kupeesta todella kauniilta alueelta. Perheemme pakeni talibaneja Afganistanista muistaakseni vuonna 1996. Olin silloin vasta lapsi, mutta muistan kuinka kuuntelimme radiosta talibanien raakuuksista.

Menimme Pakistaniin ja asetuimme asumaan Quettan kaupunkiin afgaaniperheeseen, ahtaisiin oloihin. Asuinalue oli likainen ja haiseva. Afgaanilapsille oli hyvin vähän muita kuin talibanien ylläpitämiä kouluja, ja minä päädyin opiskelemaan urdunkieliseen luokkaan kielellä, jota en aluksi ymmärtänyt lainkaan. Melkein kaikki Pakistanin hazarat elävät maassa ilman lupaa. Pakolaisten elämä maassa on hirveän raskasta. Moni kerää roskiksista päivän ruuat, sillä valtio ei auta mitenkään.

Poliittinen tilanne karkasi käsistä myös Pakistanissa. Talibanien valta kasvoi ja oli alueita, joihin poliisikaan ei uskaltanut mennä. Quettassa oli räjähdyksiä päivittäin, joista afgaanit ja Pakistanin viranomaiset syyttelivät toisiaan. Poliisi kiusasi afgaaneja ilman syytä eikä koskaan tiennyt, selviätkö hengissä bussimatkasta tai onko kotisi ryöstetty. Ei siellä ollut mitään tulevaisuutta.

Bussilla, kävellen ja kumiveneellä

Lähdin Pakistanista vuonna 2008 yksin tarkoituksena mennä Iraniin ja etsiä töitä. Iraniin mentiin bussilla, jossa meillä oli tarkastuspisteiden varalta
piilopaikka. Iranin rajalla näin, kun salakuljettaja antoi ison tukun rahaa rajavartijalle, ja sitten me aloimme juosta. Juoksimme tunnin. Tulimme paikalle, jossa oli avolavapakettiautoja, joista jokaiseen ahdettiin 30-40 ihmistä.

Iranissa tilanne oli niin paha, etten koskaan uskonut pääseväni edes Teheraniin asti, saati että joskus Suomeen. Olimme lukittuina erääseen asuntoon kaksi
viikkoa. Kysyin itseltäni, kuka minä olen, missä olen ja miksi olen tällaisessa tilanteessa? Zahedanin kaupungissa meidät vietiin huoneeseen, jossa oli hirveä määrä väärennettyjä passeja. Meidän piti etsiä passeista edes vähän itseä muistuttava henkilö. Passeihin oli laitettu viisumit, mutta mielestäni nekin olivat väärennettyjä.

Iranissa salakuljettajia oli joka lähtöön. Kalliimmat veivät autoilla tai busseilla, halvemmat kävellen tai muuten. Turkin ja Iranin rajalla pakettiautot ajoivat vuoristoteillä hirveää ylinopeutta, ettemme jäisi kiinni. Pidimme penkin
reunoista lujaa kiinni, sillä auto saattoi hypätä metrinkin ilmaan.

Iltaisin kun rekkoja lastattiin, pakolaisten telttakylässä oli tyhjää

Rajan ylitimme kävellen. Kävelimme monena yönä omituisia vuoristoteitä, aina yli kymmenen tuntia kerrallaan. Meille oli luvattu hevosia, mutta niitä ei tullut. Turkin puolella jäimme johonkin navetan tapaiseen, johon salakuljettaja toi meille ruokaa öisin. Osa ihmisistä oli huonossa kunnossa. Edellisenä päivänä tullutta ryhmää oli ammuttu kohti. Ainakin joku oli kuollut, ja loukkaantuneita viety sairaalaan. Vähemmän haavoittuneita hoidettiin paikan päällä.

Istanbulissa meidät vietiin kellariin, jossa salakuljetettavaa pidettiin siihen saakka, kunnes Iranin välikädelle on ilmoitettu, että ollaan perillä ja rahat voi maksaa salakuljettajan edustajalle. Se ei ollut ihmisen paikka. Joitakin oli pidetty kellarissa niin kauan, että heistä oli tullut mielipuolia. Me pääsimme pois muutaman päivän päästä.

Yksi salakuljettaja lupasi järjestää minut kavereineni kumiveneellä Kreikkaan tuhannesta eurosta per henkilö. Piti vain odottaa sopivaa säätä. Nukuimme metsässä ja eräänä yönä salakuljettaja soitti meille antamaansa kännykkään, että nyt voisimme mennä rantaan. Merimatka oli todella pelottava. Aamukuudelta tulimme rantaan, heitimme kumiveneen menemään ja lähdimme kävelemään lähimpään kylään.

Pakolaiselämää Patrasissa

Kreikassa minulta ei missään vaiheessa kysytty, haluanko tehdä turvapaikkahakemuksen. Kun meitä oli pidetty vähän aikaa säilössä, saimme kreikankielisen määräyksen poistua maasta 30 päivän kuluessa.

Päädyimme Patrasin satamakaupunkiin laittomasti oleskelevien pakolaisten telttakylään. Olin kuullut paikasta aiemmin ja kuvitellut tulevani YK:n pakolaisleirille, mutta se olikin aivan omalaatuinen paikka. Telttoja oli kyhätty kankaista ja muoveista, siellä oli kokonaisia katuja, muutama vessa, suihku ja vesihanoja. Joillakin oli jopa satelliittiantenneja. Öisin kokoonnuttiin keskustelemaan Afganistanin uutisista. Itse asiassa paikka näytti hauskalta.

Iltaisin kun rekkoja lastattiin, telttakylä tyhjeni. Jotkut yrittivät kuukausia kerta toisensa jälkeen piiloutua Italiaan menevien rekka-autojen alle, ja palasivat resuisina takaisin leiriin. Rajavartijat olivat hakanneet kiinni jääneet todella pahasti. Me pääsimme kavereiden kanssa Italiaan niin, että keräsimme tyhjiä pahvilaatikoita, olimme lastaavinamme niitä rekkaan ja livahdimme tavaratilaan.

Italiassa elimme puistoissa, rautatieasemalla ja parkkihalleissa. Siellä afgaanit pitivät yhtä ja auttoivat toisiaan riippumatta siitä mihin etniseen ryhmään kuuluivat. Osa pojista oli päässyt vastaanottokeskukseen, jossa he pesivät likaiset vaatteemme. He saivat kirkolta ruokaa ja toivat ylimääräisen ruuan meille.

Italiasta matkustimme koko Euroopan halki kohti Pohjoismaita, rahat olivat vähissä ja pelkäsimme kiinni jäämistä. Välillä piti matkustaa pummilla junassa. Kaksi kaveriani lähti Norjaan, ja minä Suomeen. Olin kysellyt, mihin kannattaisi mennä, jos halusi opiskella. Kuulin, että parhaat mahdollisuudet siihen ovat Suomessa, Norjassa tai Itävallassa, ja että Suomesta ei ehkä käännytettäisi Kreikkaan.

Aika on kultaa

Helsinkiin päästyäni pysäytin keskustassa miehen, jonka arvelin puhuvan persiaa. Hän neuvoi minua menemään Turkuun. Turussa etsin monta tuntia poliisiasemaa ja yritin pysäyttää pari poliisiautoakin onnistumatta. Kyselin ihmisiltä, mutta useimmat eivät vastanneet. Minusta oli ihmeellistä, etten törmännyt
poliiseihin. Pakistanissa Turun kokoisessa kaupungissa olisi varmaan 80-90 poliisiasemaa.

Vastaanottokeskuksessa meitä kohdeltiin hyvin ja olin innoissani oppimaan suomea. Kreikassa minut oli kuitenkin merkitty täysikäiseksi, vaikka
kansalaisuustodistukseni mukaan en sitä ollut, ja todistus oli unohtunut johonkin poliisin pöydälle moneksi kuukaudeksi.

Kuuden kuukauden odottamisen jälkeen tuli Dublin-käännytyspäätös Kreikkaan. Alussa vastaanottokeskuksen työntekijä oli tähdentänyt minulle, että Suomessa pitää olla täsmällinen. Afganistanissakin sanotaan, että ”aika on kultaa” eli aika on käytettävä hyödyllisesti. Kun sain käännytyspäätöksen, tuntui että yli puoli vuotta arvokasta aikaa elämästäni oli mennyt hukkaan. Minusta tuntui, että englanninkielen taitoni ja tietokoneosaamiseni alkoivat ruostua, jopa darin ja urdun kielen sanat alkoivat mennä sekaisin. Tuntui, että asiat saattavat kääntyä miten päin vain, vaikka ylösalaisin.

Käännytyksen pelossa lähdin pois vastaanottokeskuksesta. Eräs tamperelainen professori oli kuullut tapauksestani, otti minuun yhteyttä ja majoitti minut isänsä asuntoon. Hän on todella hyväsydäminen ja rehellinen ihminen, joka on auttanut minua paljon, muun muassa saamaan opiskelupaikan ammattikoulusta. Olen taitava tietokoneiden kanssa, haluan opiskella lisää IT-alaa ja tehdä työtä median parissa, esimerkiksi elokuvia. Ehkä sillä tavalla voisin tehdä jotain myös Afganistanin hyväksi.

Teksti: Shakiba Adil, Sanna Rummakko

Kuva: Katja Tähjä

Lokakuussa 2009 hallinto-oikeus päätti, että Ashrafin turvapaikka-asia tulee käsitellä Suomessa ja palautti sen takaisin Maahanmuuttovirastolle. Poliisin tutkimuksissa hänen kansalaisuustodistuksensa todettiin todennäköisesti aidoksi.
Vuonna 2010 Asraf Sahilille myönnettiin opiskelijan oleskelulupa.