Ashraf Sahil: Jokainen haluaa tulla tunnetuksi hyvistä saavutuksista

Ashraf Sahil saapui Suomeen kesällä 2008 Iranin, Turkin, Kreikan ja Italian kautta. Mutkikas oleskelulupaprosessi sisälsi vaikeita vaiheita, joissa Asrafia auttoi professori Juha Suoranta. Mitä Ashrafille kuuluu nyt, kun painajaismainen matka ja oleskelulupaprosessi ovat ohi?

Nimeni on Ashraf Sahil. Olen kotoisin Afganistanista ja olen asunut Suomessa muutaman vuoden ajan. Kun olin lapsi, pakenimme perheeni kanssa
Afganistanista Pakistaniin, sillä kuulumme hazara-kansaan, jota vainottiin synnyinmaassani. Kun poliittinen tilanne Pakistanissa muuttui vaaralliseksi vuonna 2008, lähdin kohti Eurooppaa.

Matkani sisälsi paljon vastoinkäymisiä ja vaikeuksia. Tulevaisuuteni vaikutti epävarmalta ja synkältä. En tiennyt, missä voisin oleskella ja mitä minulle tulee tapahtumaan. Lopulta päädyin Iranin, Turkin, Kreikan ja Italian kautta Suomeen.

Muutaman kuukauden jälkeen sain kuulla päätöksen: minulle ei myönnetä Suomessa oleskelulupaa ja minut palautettaan Dublin-sopimuksen nojalla takaisin Kreikkaan.

Pelastava enkeli

Tutustuin professori Juha Suorantaan samoihin aikoihin, kun olin saanut tietää palautuspäätöksestä. Asuin tuolloin Turun vastaanottokeskuksessa. Otin yhteyttä ihmisoikeusjärjestöihin ja niissä toimiviin ihmisiin. Yritin vedota heihin, jotta minua ei palautettaisi. Sitä kautta Juha sai tiedon tilanteestani ja ryhtyi auttamaan minua.

Juha majoitti minut isänsä asuntoon, tuki minua ja auttoi minua saamaan opiskelupaikan Sastamalan ammattikoulusta.

Pakolaisuus on aina ollut minulle vaikea asia ja siihen liittyvä leima on minusta kiusallinen ja ikävä.

Opiskelen opistossa tietotekniikkaa, johon kuuluu teknologian opiskelua ja muun muassa tietokoneiden osien rakentamista.

Pidän edelleen silloin tällöin yhteyttä Juha Suorantaan. Hän auttaa minua opiskeluasioissani, ja vierailen välillä myös Juhan kotona. Pidän Juhaa pelastavana enkelinäni ja olen hänelle syvästi kiitollinen niistä asioista, joita hän on minun hyväkseni tehnyt. Hän todella pelasti minut: ilman Juhaa minulla ei olisi ollut kunnollista tulevaisuutta.

En juurikaan pidä Juhan kirjoittamasta Piilottajan päiväkirjasta. En haluasi tulla tunnetuksi pakolaisuuteni vuoksi. Pakolaisuus on aina ollut minulle vaikea asia ja siihen liittyvä leima on minusta kiusallinen ja ikävä. Jokainenhan haluaa tulla tunnetuksi hyvistä saavutuksistaan.

Toisaalta arvostan kuitenkin sitä, että kirja on rehellinen. Se mitä kirjassa kerrotaan minusta ja tilanteestani on totta. Ihmiset voivat oppia kirjaa lukiessaan jotain uutta siitä, minkälaisia ongelmia maahanmuuttajat voivat kohdata. On tärkeää, että ihmiset kuulevat tarinani.

Päänsärkyä ja kahvia

Ensimmäisenä päivänäni ammattikoulussa menin kesken kaiken tunnille, jossa opettaja parhaillaan luennoi suomen kielellä. Päivän päätteeksi päätäni särki ja tunsin itseni hämmentyneeksi.

Opiskelu suomeksi oli minulle aluksi hyvin rankkaa. Join monta kuppia kahvia päivässä pitääkseni itseni hereillä ja vastaanottavaisena vaikealle suomen kielelle. Tunneilla istuessani korviini tulvi jatkuvasti ääntä, joka kuulosti minusta vain käsittämättömältä melulta. Tätä melua minun pitäisi ymmärtää ja vielä oppia uutta sen kautta.

Juha kannusti minua pyytämään rohkeasti apua opettajilta ja puhumaan hankaluuksistani heille. Toisen opiskeluvuoteni aikana koulunkäyntini alkoikin helpottua. Minusta tuntui vihdoin mahdolliselta, että saattaisin jopa joskus valmistua koulustani.

Tällä hetkellä koulussa meneekin paljon paremmin ja opiskelu on helppoa, sillä suomen kielen taitoni on parantunut. Koulun sujuessa olen taas toiveikkaampi tulevaisuuteni suhteen. Valmistuttuani ammattikoulusta aion hakea
ammattikorkeakouluun opiskelemaan teknillistä alaa.

Pikkukaupungin hiljaisuus

Vammalassa oli ensimmäisenä opiskeluvuotenani todella tylsää. Vietin koulupäivien lisäksi myös viikonloput asuntolassa, eikä ympärilläni ollut kovinkaan paljon elämää. Vammala on pieni ja hiljainen kaupunki, joten siinä on todella suuri ero tottumaani Pakistanin suurkaupunkiin, jossa asuu yli 8 miljoonaa ihmistä.

Täällä ei ole läheskään yhtä paljon rasisimia ja ennakkoluuloja kuin Pakistanissa.

Nyt olen muuttamassa Vammalasta Tampereen Hervantaan. Kaiken kaikkiaan minulla on hyviä muistoja Vammalasta. Kouluni opettajat ovat mahtavia ja he ovat auttaneet minua paljon. Olen saanut muun muassa omat avaimet asuntolan sauna- ja vapaa-aikatiloihin.

Opettajat ovat kutsuneet minua myös koteihinsa ja olleet suurena henkisenä tukena. Paras ystäväni koulusta on kyproslainen kämppäkaverini, jonka kanssa olemme asuneet samassa asunnossa nyt kaksi vuotta.

Omalla luokallani on minua lukuun ottamatta ainoastaan suomalaisia oppilaita. Suomalaisia ystäviä minulla ei ole, sillä suomen kielen taitoni ei mielestäni ole niiden hankkimiseen vielä tarpeeksi hyvä.

Suomessa rauhassa rasismilta

Suomi ja Pakistan ovat kulttuuriltaan täysin erilaisia. Suomessa on hiljaista, eikä täällä ole samanlaista monikulttuurisuutta kuin Pakistanissa. Myös suomalaiset ihmiset ovat hiljaisia.

Täällä ei ole läheskään yhtä paljon rasismia tai ennakkoluuloja kuin Pakistanissa. Silloin tällöin rasistisia mielipiteitä saattaa aistia ympärillään, kun suomalaiset ovat esimerkiksi humalassa tai huonolla tuulella, mutta sekin on aika vähäistä. Omasta mielestäni Suomessa ei varsinaisesti ole oikeata rasismia. Täällä ihmiset ovat ystävällisiä ja auttavaisia, vaikka aluksi hiljaisuuteen ja ihmisten vähyyteen oli vaikea tottua.

Afganistanilaisnuorten yhteisöllisyyttä Tampereella

Suomessa afganistanilaisyhteisöt ovat lähinnä Afganistanista kotoisin olevien perheiden yhteisöjä. Perheet järjestävät yhdessä erilaisia tapahtumia ja julkaisevat lehteä Nokialla ja Tampereella. Näen heitä joskus, mutta aika harvoin.

Perheettömät maahanmuuttajat eivät ole Suomessa osa tätä yhteisöä, joten olen tekemisissä lähinnä Tampereella asuvien afganistanilaisystävieni kanssa. Olen nyt muuttamassa Tampereelle, jotta voisin viettää aikaa, pitää hauskaa ja katsoa elokuvia ystävieni kanssa useammin.

Yritän saada Tampereelta viikonlopputöitä, tai sitten aloitan ammattikoulun oheen iltalukion. Koen, että Tampereella on enemmän elämää ja mahdollisuuksia kuin pienessä Vammalassa.

Paluu turvattomaan Pakistaniin

Kävin viime kesänä Pakistanissa perheeni luona. Lentomatka kesti kaksikymmentä tuntia. Minusta tuntui ihmeelliseltä, että saatoin mennä istumaan lentokoneeseen passi kädessäni. Matkalla mietin, millaista oli ollut tulla Suomeen. Sama matka kesti silloin kolme kuukautta. Nyt tunsin itseni ihmiseksi, kun tulomatkalla en ollut minkään arvoinen.

Minusta tuntui ihmeelliseltä, että saatoin mennä istumaan lentokoneeseen passi kädessäni.

Tilanne Pakistanissa oli huono: ulkona liikkuminen oli vaarallista, ja ympärillä näkyi paljon pelkoa ja kuolemaa. Pakistanissa on paljon terrorismia, ja hazara-kansaa vainotaan joka puolella.

Perheeni ei päästänyt minua edes yksin ulos, sillä esimerkiksi kauppaan mennessä ei voinut koskaan tietää, palaako ostoksilta turvallisesti enää kotiin. Sen vuoksi oli helpottavaa palata Suomeen. Täällä on paljon rauhallisempaa ja turvallisuuteen sekä ihmisoikeuksien toteutumiseen voi luottaa.

Uutisia Youtubesta ja Iltalehdestä

Olen edelleen yhteydessä Pakistanissa asuvaan perheeseeni ja pyrin soittamaan heille säännöllisesti. Pidän yhteyttä puhelimitse myös Afganistanissa asuvaan sukuuni, sillä minulla ei ole mahdollisuutta vierailla heidän luonaan.

Seuraan päivittäin Afganistanin tilannetta internetin kautta. Katson muun muassa poliittisia keskusteluita ja uutisia Youtubesta tai suorina lähetyksinä verkosta. Pakistanin ja Afganistanin tapahtumat ovat minulle tärkeitä, sillä tilanne maissa on huono ja epävakaa.

Olen huolissani Afganistanissa asuvien sukulaisteni puolesta: on epävarmaa, mitä esimerkiksi yliopistossa opiskeleville, nuorille sukulaisnaisille ja heidän opiskelumahdollisuuksilleen tapahtuu lähitulevaisuudessa.

Seuraan aktiivisesti myös Suomen uutisia ja politiikkaa. Esimerkiksi kunnallisvaaleihin liittyviä uutisia luin syksyllä päivittäin Iltalehden verkkosivuilta. Vaikka en voi äänestää Suomessa, olen osa suomalaista yhteiskuntaa ja olen muiden suomalaisten tavoin vastuussa maan tulevaisuudesta. Suomen asiat
kiinnostavat minua, sillä koen, että tulevaisuuteni elämä, työ ja perhe tulevat olemaan täällä.

Koti-ikävään auttaa vain toivo

Jos Afganistanin ja Pakistanin tilanteet säilyvät yhtä huonoina kuin ne ovat tällä hetkellä, en koskaan halua palata takaisin kumpaankaan maahan. Olen nähnyt ja kokenut niissä ollessani niin paljon pahaa. Tahdon luottaa humanitaaristen järjestöjen työhön ja saavutuksiin ja toivon, että jonain päivänä, vuosien päästä, voisin mennä kotimaahani.

Mielikuvani sanasta ’koti’ on sekava ja epätarkka. Kotini on tavallaan
Afganistanissa, mutta minulla ei ole sieltä juurikaan muistikuvia, sillä olin lapsi muuttaessamme perheeni kanssa Pakistaniin. Pakistan ei ainakaan ole kotini, sillä koin siellä paljon vaikeuksia. Pakolaisina minä ja perheeni jouduimme
sietämään rasismia ja ennakkoluuloja. Kenties sitten Suomi on kotini tällä hetkellä ja varmaan myös tulevaisuudessa.

Ymmärsin, kuinka tärkeä koti on vasta kun lähdin sieltä pois, pitkälle vaikealle matkalle. Vasta kaukana kotoa ymmärtää, miten tärkeä asia perhe, sen tuki ja äidin laittama ruoka on. Koti-ikävään ja suruun auttaa ainoastaan toivo paremmasta.

Muistot matkastani Eurooppaan ovat ikäviä ja surullisia, mutta tulevaisuus on valoisampi. Aina tulee uusi päivä. Ajattelen, että täytyy mennä sinnikkäästi eteenpäin. Tänään voi olla rankkaa ja synkkää, mutta huominen saattaa taas olla helpompi.

Teksti: Kaisa Ruohonen
Kuva: Pirita Männikkö

Lue Asraf Sahilin matkasta Suomeen täältä.