Aza Alieva: Kaikki me vilkuilemme selkämme taakse

Tšetšeenipakolainen Aza Alieva sanoo kuuden Suomessa vietetyn vuoden jälkeen, että elämä uudessa asuinmaassa on ihanaa, mutta Tšetšenian tapahtumat ovat mielessä kaiken aikaa.

Meillä oli Groznyin ulkopuolella iso talo, jonka mailla kasvoi kaikkia mahdollisia hedelmiä ja vihanneksia. Kaikki ruoka tuli omasta maasta. Olin rikas nainen, vaikka en sitä silloin tietenkään ymmärtänyt. Parhaat muistoni ovat tavallisesta elämästä, kun lapsi tuli koulusta kotiin, tehtiin yhdessä läksyjä, käytiin kylvyssä ja mentiin nukkumaan.

Olin nähnyt sotaa vain televisiossa ja elokuvissa. Kaikki naapurini olivat venäläisiä, ja ensimmäisen Tšetšenian sodan ensimmäisenä päivänä me ajattelimme, että se kestää viikon tai kaksi. Kotimaani on pieni piste maailman kartalla, jossa on nyt sodittu viisitoista vuotta.

Sodan aikana autoin joukkoja laittamalla ruokaa ja hoitamalla haavoittuneita. Meidän piti liikkua tarkastuspisteiden läpi aina eri henkilöllisyydellä, ja kerran minut pidätettiinkin väärän passin takia. Olin myös kuulustelussa venäläisten tukikohdassa, jossa kyseltiin terroristeista ja komentajista. Vastasin kaikkeen ”en tiedä”. Kuulusteluhuoneen lattialuukun alta kuului ihmisten ääniä. Kuulustelija uhkaili, että joudun sinne itsekin, jos en kerro tietojani. Arvelin kuolevani, teinpä mitä tahansa. Sillä kertaa toiset tšetšeenit maksoivat minut vapaaksi.

Ensimmäisessä sodassa mukana olleista oli kerätty tietoja ja toisen sodan alkaessa heidät vangittiin heti, kun saatiin kiinni. Sain tietää, että nimeni on pidätettävien listalla, vaikka en ollut sotimassa vaan auttamassa ihmisiä. Menetin poikani sodassa. Myös mieheni on kuollut. Veljeni sanoi, että ota ainoa tyttäresi ja lähde pois Tšetšeniasta. En ollut ikinä ajatellut lähteväni. Äitini itki aina, kun joku pakeni maasta.

Missä minä olen?

Silloin en edes ymmärtänyt, mitä tarkoittaa viisumi. Asiakirjojen
väärentämisestä vastasivat venäläiset. Eurooppaan haluavilta otettiin valokuvat ja tyhjät paperit allekirjoitettaviksi. Venäläiset hoitivat passit ja viisumit 3000–4000 dollarin hinnasta.

Olimme muutaman kuukauden Ingushetiassa, mistä neuvottiin matkustamaan Venäjän kautta Eurooppaan. Salakuljettajat järjestivät matkan, en edes nähnyt passiani matkan aikana. Meiltä ei kysytty mitään, eikä meille kerrottu mitään. Matkustimme Venäjältä 3-4 päivää pikkubussilla, mutta en oikein ymmärtänyt mitä tapahtui tai edes mitä kieltä puhuttiin. Saavuimme perille kylmänä aamuyönä väsyneinä ja nälissämme itkuisen tyttäreni kanssa. Otin taksin, annoin kuskille jäljellä olevat 50 dollaria ja hän vei meidät poliisiasemalle. Selvisi, että olemme Norjassa.

Arvelin, että vastaanottokeskus on vankila

Minulla oli viisumi Suomeen ja Norjassa tehtiin päätös, että minut käännytetään tänne. Muistin koulusta Suomen historian ja sodan. Kuvittelin, että Suomessa asuu venäläisiä enkä halunnut mennä lähellekään Venäjää. Lähdimme Saksaan, jossa tuli uusi käännytyspäätös. Yritin valittaa päätöksestä, mutta poliisi käännytti meidät Suomeen.

Olin hyvin peloissani. Helsingin lentokentän rajavartijat rauhoittelivat, että ei tarvitse pelätä ja että Suomessa asuu muitakin tšetšeenejä. Sain puhelimeen venäläisen miestulkin, joka sanoi että pääsen aamulla vastaanottokeskukseen – en tosin tiennyt, mikä se oli ja uskoin joutuvani vankilaan. Pelkäsin edelleen käännytystä takaisin Tšetšeniaan.

Vastaanottokeskuksessa näin pian miehen, josta sydämeni sanoi heti, että hän on Tšetšeniasta ja sain puhua äidinkieltäni. Me molemmat saimme turvapaikan samoihin aikoihin, muutaman kuukauden päästä.

Elämä on ihanaa, mutta…

Jaksoin elää Suomessa, kun tutustuin ihmisiin, sain apua ja pääsin myös omaan asuntoon. Neljä vuotta tunsin silti olevani yksi. Kiitän aina suomalaisia ihmisiä ja ystäviäni, mutta itkin joka päivä. En uskonut näkeväni sukulaisiani enää koskaan. Nyt yksi veljistäni lapsineen ja serkkuni ovat myös täällä. Tytär on muuttanut Ranskaan.

Myös venäläiset ihmiset ovat auttaneet minua elämässäni paljon. En pidä heitä pahoina ihmisinä enkä ajattele, että samaa kansallisuutta olevat ovat kaikki samanlaisia, eiväthän yhden perheen jäsenetkään ole.

Elämä Suomessa on ihanaa, mutta Tšetšenian tapahtumat ja ihmiset ovat koko ajan mielessäni. Minulla on siellä vielä 88-vuotias äiti ja yksi veli. Soitan melkein päivittäin Tšetšeniaan ja vielä kaksi vuotta sitten ihmiset kertoivat tapahtumista vapaasti. Nyt he eivät uskalla avata suutaan.

Sodan vuosina minä kirjoitin paljon, tein muistiinpanoja joka päivä siitä missä olin käynyt, ketä auttanut ja mitä nähnyt. Siitä kertyi paksu kirja, iso pino kasetteja ja paljon valokuvia. Osa materiaalista on tallessa ja osa jäi Tšetšeniaan. Tänäkin päivänä on paljon ihmisiä, jotka dokumentoivat tapahtumia kotimaassa, mutta he ovat hyvin peloissaan.

Kaikki me vilkuilemme selkämme taakse. Sotilaan tai poliisin näkeminen Helsingin kadulla saattaa herättää vanhat pelot ja menen kotiin soittamaan ystävälleni, että mitä tässä maassa on tapahtumassa. Joskus en nuku minuuttiakaan koko yönä, kun olen katsonut netistä tietoja siitä, mitä maanmiehilleni on tapahtunut. Minä täällä istun rauhassa toimistossa ja Tšetšeniassa löytyy
ruumiita aamuisin auton takakonteista. Nyt siellä tapetaan naisia, hehän ovat terroristeja kaikki – ja tämän tekevät venäläiset ja tšetšeenit yhdessä.

Tapasin Anna Politkovskajan kerran Suomessa ja kysyin, miksi hän palaa aina uudestaan Tšetšeniaan ja eikö hän pelkää. Anna sanoi, että jos minut tapetaan, maailma ei voi enää sulkea silmiään. Ja kuinka kävi? Hänen murhastaan puhuttiin pari viikkoa.

(Haastateltavan nimi on muutettu.)

Teksti: Sanna Rummakko
Kuva: Katja Tähjä