Dashti: paperittomuus oli ainoa vaihtoehto

Paperittomana Suomessa elänyt Dashti ei unelmoi ihmeellisistä asioista. Pitkän pakomatkan  jälkeen pääasia on se, että Dashti on turvassa ja hänellä on oleskelulupa.

Minun nimeni on Dashti ja olen kotoisin Irakista, Mosulista. Ryhdyin jo pienenä tekemään töitä, sillä halusin auttaa perhettäni. Tein 12-13-tuntisia työpäiviä eikä minulle jäänyt paljoa vapaa-aikaa muiden lasten kanssa leikkimiseen.

Minulle oli tärkeää, että pystyin auttamaan äitiäni. Se teki minut hyvin onnelliseksi.  Annoin lähes kaikki ansaitsemani rahat hänelle, jotta hän voisi ostaa ruokaa perheelle.

Kun sota syttyi, olin 18-vuotias. Kolmen vuoden päästä sodan alkamisesta kohtasin myös poliittisia ja henkilökohtaiseen elämääni liittyviä ongelmia. Seurustelin erään tytön kanssa ja hänen vanhempansa eivät hyväksyneet minua. He erottivat meidät, mikä johti tytön itsemurhaan. Vanhemmat syyttivät siitä minua. Irakissa kunniamurhat ovat yleisiä ja oli selvää, että vanhemmat eivät antaisi asian olla. Minut haluttiin tappaa.

Päätös pakenemisesta parissa tunnissa

Olin 23-vuotias, kun päätin paeta. Kunniamurhan pelon lisäksi poliittiset ongelmat ja niistä aiheutunut uhka paisuivat liian suuriksi. Tilanne oli niin paha, että minulla oli vain muutama tunti aikaa miettiä mitä tehdä. Olin niin väsynyt ja shokissa, että en pystynyt tekemään päätöstä yksin.  Tästä syystä pyysin neuvoa parhaalta ystävältäni, hänen isältään ja omalta äidiltäni. He kaikki olivat sitä mieltä, että minun oli paettava niin nopeasti kuin mahdollista.

Kaikki tapahtui nopeasti. Päätöksen jälkeen kului muutama tunti, ja olin jättänyt kaiken. Pakkasin mukaan vain henkilökorttini ja rahaa.

Pelkäsin henkeni edestä. Tiesin, että matkalla voi tapahtua mitä vain. Olin myös huolissani perheestäni, joka jäi Irakiin. Oli kamalaa jättää sairas äiti ja perhe, sillä sodan ja politiikan takia tiesin myös heidän olevan hengenvaarassa. Ymmärsin kuitenkin, että jos jäisin kotiin, minun ongelmistani tulisi myös perheeni ongelmia.

Entä jos minut ammutaan rajalla?

Kun lähdin, oli vuosi 2006 ja tilanne Irakissa oli todella paha. Muistan teloituksia kaduilla ja koko maa oli sekasorrossa. Irak ei ollut enää valtio, joka olisi voinut suojella ihmisiä. Kukaan ei voinut auttaa toista, koska kaikilla oli täysi työ pitää huolta itsestä ja omasta perheestä.

Matkasin ensimmäiseksi rajan taakse Syyriaan. Olin siellä vain muutaman päivän ja jatkoin matkaa Turkkiin. Pelkäsin rajanylitystä, sillä tiesin, että turkkilaiset rajavartijat voivat ampua kenet tahansa tuntemattoman.

Olin joitakin kuukausia Istanbulissa ja sitten jatkoin matkaani kävellen Kreikkaan. Matkaan meni 13 päivää. Kreikassa minut saatiin kiinni ja pistettiin hetkeksi vankilaan. Minut vapautettiin muutamien viikkojen kuluttua ja minulle annettiin kuukausi aikaa poistua maasta.

Lähdin Saksaan ja sieltä Tanskan kautta Ruotsiin. Ruotsissa hain turvapaikkaa. Olin järkyttynyt, kun sain lopulta päätöksen, että minut palautettaisiin Irakiin. Lähdin Suomeen, jossa minulle kerrottiin, että Suomi ei tutkisi turvapaikkahakemustani. Minut haluttiin lähettää takaisin Ruotsiin, josta joutuisin Irakiin. Se ei ollut yksinkertaisesti mahdollista. Tajusin, että minun oli painuttava maan alle.

Paperittomana pelko seuraa kaikkialle

Elin kaksi vuotta paperittomana Suomessa. Näiden vuosien aikana pelko kiinnijäämisestä oli koko ajan läsnä. Elämäni tuntui tyhjältä ja merkityksettömältä. Minulla ei ollut mitään tekemistä, sillä  paperittomana en voinut käydä töissä tai opiskella. Vietin suurimman osan ajasta sisällä omassa piilopaikassani. Mietin usein, kuinka kauan pakoni jatkuisi ja milloin saisin itselleni paikan, jota kutsua kodiksi. Oli minulla hyviäkin hetkiä: kohtasin muun muassa nykyisen kihlattuni.

Lopulta uskaltauduin hakemaan uudestaan turvapaikkaa. Tällä kertaa Suomen viranomaiset käsittelivät hakemukseni ja minulle myönnettiin turvapaikka.

Ensiksi minun oli vaikea edes käsittää, että pakoni oli vihdoin päättynyt. Meni monta päivää ennen kuin ymmärsin, että olin vihdoin tullut kotiin. Juhlistin päätöstä yhdessä tyttöystäväni ja hänen vanhempiensa kanssa. Olin vihdoin turvassa eikä minun tarvinnut enää pelätä.

Kaikki kokemukseni ovat tehneet minusta vahvan.  Olen oppinut olemaan kiitollinen, vaikka minulla ei olisi rahaa tai olisin sairas. En valita. Minulla on ihan tavallinen elämä: opiskelu- ja työpaikka, vuokra-asunto ja tyttö, jota rakastan. Siinä on kaikki, mitä haluan. En kaipaa elämältäni mitään erikoista – pääasia on se, että olen turvassa.

Kukaan ei halua elämää paperittomana. Jos vain olisi toinen vaihtoehto, siihen tartuttaisiin. Minäkin olisin toiminut toisin, jos olisin vain voinut.

Askel kerrallaan kohti unelmia

Seuraan uutisista mitä Irakissa tapahtuu. En usko kaikkea mitä luen, sillä liikkeellä on paljon valheita. Nyt kotiseudullani taistellaan Isisiä vastaan. Jos voisin, liittyisin taisteluun, mutta se ei ole mahdollista. Haluaisin mennä käymään Irakissa, vaikka paras ystäväni on kuollut jo kauan sitten ja muut ystäväni ovat paenneet Jordaniaan.

Se mitä tapahtui menneisyydessä, on mennyttä. Keskityn vain tähän päivään enkä mieti asioita liian pitkälle tulevaisuuteen. Toivon, että joku päivä voisin työskennellä poliisina. Tämän unelman saavuttamiseen on vielä matkaa, mutta minä en luovuta.

 

Teksti: Anu Koikkalainen
Kuva: Johanna Uusiranta