EU:n rajoja valvotaan yhä kauempana

Rajavalvontaa harjoitetaan niin virallisissa rajanylityspisteissä kuin partioimalla raja-alueilla, maalla ja vesillä. Euroopan unioni on myös pyrkinyt ulkoistamaan rajavalvontaa naapurimaidensa ulkorajoille ja saamaan etäisemmätkin maat kontrolloimaan muuttoliikkeitä tehokkaammin.

Välimerellä kiinniotetettujen tai pelastettujen siirtolaisalusten ympärillä on käyty EU-maiden, viime aikoina erityisesti Italian ja Maltan keskinäistä kiistelyä siitä, mihin satamaan matkustajat pitäisi viedä. Kamppailussa on kyse siitä, minkä maan vastuulle mahdollisten turvapaikkahakemusten käsittely ja laittomien siirtolaisten palauttaminen tulee. Myös Kreikan ja Turkin merivartiostot ovat pallotelleet vastuuta toisilleen ja jopa vuoroin pakottaneet aluksia toisen maan aluevesille.

Ihmisoikeus- ja pakolaisjärjestöt ovat kauhistelleet poliittista peliä ihmishengillä, vaatineet ettei ihmishenkiä vaaranneta ja kantaneet huolta siitä, pystytäänkö merioperaatioissa takaamaan se, että kansainvälisen suojelun tarpeessa olevat pystyvät jättämään turvapaikkahakemuksen ja se käsitellään asianmukaisesti.

Siirtolaisten veneitä on pakotettu toisen maan aluevesille

Tilannetta kärjistää se, että Dublin-järjestelmä edellyttää turvapaikanhakijoiden jättävän hakemuksensa siihen EU-maahan, johon ensiksi saapuvat, ja ohjaa siten suhteettoman suuren osan hakemuksista rajavaltioiden käsiteltäväksi. Välimeren maat ovatkin voimakkaasti vaatineet tasapuolisempaa taakan ja vastuun jakamista EU-maiden kesken.

Yhä vaarallisemmat merireitit

Euroopan unionin jäsenvaltiot käyttävät rajojen valvontaan yhä enemmän resursseja.
Voimavarojen lisäämistä perustellaan erityisesti niin sanotun laittoman maahanmuuton torjunnalla. Ihmisoikeus- ja pakolaisjärjestöt ovat korostaneet sitä, että vastapainoksi on kehitettävä myös laillisen maahanmuuton väyliä ja turvattava oikeus hakea turvapaikkaa EU:n aluella.

Unionin oman arvion (maaliskuussa 2009) mukaan laiton maahanmuutto EU:n aluelle ei ole kokonaisuudessaan lisääntynyt. Välimeren alueella laittomasti maahan pyrkivien määrä on kuitenkin kasvanut ja vaaralliset merenylitysyritykset ovat lisääntyneet.

Valtaosa rekisteröidyistä rajalla tapahtuneista käännytyksistä on tehty Marokon ja Espanjalle kuuluvien Ceutan ja Melillan kaupunkien välillä. Laittomasti Euroopan pyrkivien joukossa onkin eniten marokkolaisia, seuravaksi eniten albanialaisia ja ukrainalaisia. Euroopan maista eniten ns. laittomia maahanmuuttajia saapuu Kreikkaan, Espanjaan, Ranskaan ja Italiaan.
Rajavalvonnasta vastaava oikeus- ja sisäasiain komissaari Cecilia Malmström.

Rajavalvontaa maalla, merellä ja ilmassa

Rajanylityspisteissä tapahtuvaa valvontaa on viime vuosina yhtenäistetty kouluttamalla rajavartijoita ja kehittämällä yhteistä tekniikkaa. EU on jo vuonna 2004 luonut yhteisen standardin passeissa käytettävistä biometrisista tunnisteista ja varmistusominaisuuksista. Näiden täytäntöönpanoon varattu aika tuli täyteen kesällä 2009.

Kuuluuko suojelun tarpeen arviointi lento-
yhtiöille?

Vuonna 2008 hyväksyttiin yhteinen muoto myönnettäville oleskeluluville, joihin niin ikään liitetään biometrisia tunnisteita. Parhaillaan kehitetään automaattista tulo/lähtöjärjestelmää (entry/exit system), jonka avulla rekisteröitäisiin EU:n alueelle saapuvat sekä sieltä lähtevät viisumi-ja oleskelulupatietoineen. Näin voitaisiin havaita, jos joku ei poistu alueelta määräaikaan mennessä. Turvapaikanhakijoiden sormenjäljet tallennetaan ns. EURODAC-rekisteriin, minkä perusteella määritellään Dublin-sopimuksen mukainen vastuuvaltio.

Kansainvälisen suojelun näkökulmasta on tärkeää varmistua siitä, ettei puutteellisin asiakirjoin matkustavaa henkilöä, jonka tarkoitus on hakea turvapaikkaa, käännytetä rajalta ilman mahdollisuutta hakemuksen jättämiseen. Jäsenvaltioilla on ollut käytössään erilaisia rajamenettelyjä, jotka eivät ole taanneet hakemusten pääsemistä tutkintaan.

Ongelmia on ollut myös rajojen niin kutsutuilla transit-alueilla, joiden on väitetty kuuluvan valtion hallinnan ulkopuolelle ja joilta turvapaikanhakijoita ei ole päästetty eteenpäin kansallisiin turvapaikkaprosesseihin. Valtiot ovat pitäneet transit-alueina esimerkiksi kansainvälisiä lentokenttiä.

Turvapaikkatutkintaa check in -tiskillä?

Rajavalvontaa on tavallaan ulkoistettu myös liikenteenharjoittajalle, joille on ulkomaalaislaissa säädetty takaisinkuljetusvelvollisuuden ja seuraamusmaksun uhalla velvollisuus varmistaa, että Schengen–alueen ulkopuolelta Suomeen pyrkivällä ulkomaalaisella on maahantuloon vaadittava matkustusasiakirja sekä vaadittava viisumi tai oleskelulupa.

Suomen lain mukaan liikenteenharjoittajan seuraamusmaksu (3000 euroa per kuljetettu henkilö) kuitenkin poistetaan, jos ulkomaalainen saa jäädä maahan sillä perusteella, että hänelle myönnetään oleskelulupa pakolaisuuden, toissijaisen suojelun, humanitaarisen suojelun tai tilapäisen suojelun perusteella. Näin ollen myönnetään, että kansainvälistä suojelua tarvitsevan kuljettaminen maahan ilman asianmukaisia papereita ei ole rangaistava teko.

On kuitenkin kohtuutonta olettaa, että kuljetusyhtiön edustajat pystyisivät arvioimaan sitä, onko matkustaja kansainvälisen suojelun tarpeessa. Niinpä ne käytännössä tekevät päätöksen olla kuljettamatta henkilöä, vaikka tämä olisikin kansainvälisen suojelun tarpeessa. Tällaisen ratkaisun tekemisen ei pitäisi kuulua kuljetusyhtiöille.

Jäsenvaltiot ovat edelleen päävastuussa omien rajojensa valvomisesta, mutta ne ovat entistä enemmän toteuttaneet myös yhteisiä valvontaoperaatioita niin keskenään kuin EU:n ulkopuolisten maiden kanssa. Erityisen paljon viime aikoina on ollut esillä Välimerellä sekä Pohjois-Afrikan länsirannikolla tapahtuva meripartiointi. Yhteistyöhankkeita koordinoi ja tukee EU:n rajavalvontavirasto FRONTEX, joka aloitti toimintansa lokakuussa 2005.

Humanitaarisella viisumilla Eurooppaan?

Viisumipolitiikalla säädellään laillisen maahantulon mahdollisuuksia. EU:lla on vuodesta 2001 asti ollut lista maista, joiden kansalaisilta kaikkien jäsenvaltioiden tulee vaatia viisumia EU:n alueelle pääsemiseksi. Lisäksi on lista maista, joiden kansalaisilta ei vaadita viisumia. Viisumin tarvitsevien henkilöiden oikeudesta saapua Eurooppaan päätetään siten jo viisumihakemuksen käsittelyvaiheessa.

Viisumin voi saada eri maahantulotarkoituksia, kuten matkailua, perhevierailua tai työntekoa varten. Sen sijaan EU:n jäsenvaltiot eivät myönnä humanitaarisia viisumeja turvapaikan hakemista varten, mitä pakolaisjärjestöt kuten ECRE (European Council on Refugees and Exiles) ovat ehdottaneet, jotta turvapaikanhakijoiden ei tarvitsisi turvautua laittomiin maahantulokeinoihin.

Sen sijaan EU on saattanut nimenomaan määrätä viisumipakon maalle, josta on alkanut tulla enenevässä määrin turvapaikanhakijoita Eurooppaan. Vuonna 2008 EU-maat ottivat käyttöön yhteisen viisumitietojärjestelmän (VIS, Visa Information System), joka mahdollistaa keskinäisen tiedonjakamisen jäsenvaltioiden vastaanottamista viisumihakemuksista ja tekemistä päätöksistä. Myös viisumeihin on tarkoitus liittää biometrisia tunnisteita.

Palautuspolitiikka osana muuttoliikkeen hallintaa

EU:n yhteisen palautuspolitiikan perustana on vuonna 2008 hyväksytty paluudirektiivi (returns directive). Se säätelee omaehtoista paluuta, palautuksia, pakkokeinojen käyttöjä, säilöönottoa ja uudelleen saapumista (re-entry). Ihmisoikeus- ja pakolaisjärjestöt ovat arvostelleet paluudirektiiviä voimakkaasti oikeusturvariskien ja epäinhimillisen pitkän säilöönoton maksimiajan vuoksi. Palauttamisten toimeenpanoa tukemaan on perustettu Euroopan paluurahasto (European Return Fund), jolla on käytettävissään 676 miljoonaa euroa vuosien 2008-2013 välisenä aikana.

Eurooppaan tulleiden palauttamista lähtö- tai kauttakulkumaihin helpottavat takaisinottosopimukset (re-admission agreements), jollaisen EU on solminut monen naapurimaansa, mutta myös kaukaisempien maiden, kuten Pakistanin kanssa. Takaisinottosopimukset ovat nykyään tavanomainen osa kaikenlaisia EU:n muiden valtioiden kanssa tekemiä sopimuksia, joihin liittyy esimerkiksi EU:lta saatavaa taloudellista tukea tai viisumihelpotuksia.

Teksti: Outi Lepola
Kuvat: Frontex