Habat Wardhere: Haluan antaa jotain takaisin Suomelle

Olin vasta 14-vuotias, kun jouduin pakenemaan kotimaastani Somaliasta, Mogadishun kaupungista. Oli vuosi 2010, kun eräänä iltana minun ollessani vierailulla tätini luona, terroristijärjestö al-Shabaab tuli koputtamaan kotiovelleni. Miehet tiedustelivat vanhemmiltani missä olin ja käskivät minun tulla tapaamaan heitä.

Al-Shabaab ei pitänyt siitä, että puhuin englantia kaupungissa asuvien ulkomaalaisten työntekijöiden kanssa. Minulla oli taitava kielipää ja halusin harjoitella englanninkielen taitoani heidän kanssa. Al-Shabaabin lähdettyä vanhempani soittivat tädilleni ja käskivät minun pysytellä tätini luona piilossa siltä varalta, että he palaisivat.

Kotini lähellä asui viisi nuorta poikaa, joita al-Shabaab oli myös uhkaillut. Nuoret olivat yhdessä päättäneet paeta Eurooppaan. He kysyivät minulta haluaisinko lähteä heidän mukaansa. Minulla ei ollut rahaa pakomatkaa varten, mutta pojat halusivat auttaa minua.

Lähtövalmistelut kävivät nopeasti. Muutama päivä al-Shabaabin vierailun jälkeen olin jo pakomatkalla kohti Eurooppaa. Salakuljettaja vei meidät Dubaihin. Lähtiessäni en kertonut vanhemmilleni, että lähden. Soitin heille vasta Dubaista. Pelkäsimme, että jäisimme kiinni ja meidät vietäisiin takaisin Somaliaan. Piileskelimme Dubaissa sisätiloissa muutaman viikon ja lähdimme vasta kun oli turvallista jatkaa matkaa.

Matkan aikana tunsin pelkoa ja jännitystä, koska en tiennyt mihin olin tarkalleen menossa. Minun oli vain luotettava tuntemattomaan salakuljettajaan ja siihen, että hän vie meidät perille. Epätietoisuus matkan reitistä ja kestosta oli stressaavaa.

Kuukauden kestäneen pakomatkan jälkeen saavuimme vihdoin Ruotsiin. Kanssani matkustaneet pojat jäivät Ruotsiin, mutta minä jatkoin yksin laivalla kohti Suomea. Isoveljeni asui jo Suomessa, ja halusin hänen lähelleen. Silti edes isoveljeni ei tiennyt, että olin matkalla Suomeen.

Yksinäisyys ja ikävä osana vastaanottokeskuksen arkea

Aluksi asuin Espoon ryhmäkodissa, josta minut siirrettiin Siuntion vastaanottokeskukseen. Asuin vastaanottokeskuksessa puolitoista vuotta.

Sopeutuminen oli aluksi hyvin vaikeaa. Vastaanottokeskuksessa oli vähän tekemistä, joten vietimme paljon aikaa sisällä. Minulla oli liikaa aikaa miettiä asioita itsekseni. Ohjaajat olivat ystävällisiä ja tukivat minua ja muita turvapaikanhakijoita. Silti tunsin itseni yksinäiseksi. Iltaisin minua ahdisti ja usein kysyin itseltäni “mitä minä teen Suomessa?”

Isoin haaste oli se, että minulla oli jatkuva ikävä perhettäni Somaliassa. Aluksi minusta tuntui, että olen väärässä paikassa. Mietin, että miten voisin ikinä elää täällä.
Vasta oleskeluluvan saatuani pääsin kouluun Siuntiossa. Tätä ennen meillä oli ollut suomen kielen opetusta vastaanottokeskuksessa. Kouluun pääsy helpotti oloani, sillä se toi sisältöä elämääni. Rupesin myös viihtymään paremmin vastaanottokeskuksessa. Koulusta sain hyviä kavereita. Joidenkin kanssa ystävyys on säilynyt tähän päivään saakka.  Siuntion vastaanottokeskuksesta muutin Espooseen perheryhmäkotiin ja 18 vuotta täytettyäni muutin omaan asuntoon. Nyt asun vaimoni kanssa.

En ole nähnyt perhettäni sen jälkeen kun tulin Suomeen. Vanhempani ja muut sisarukseni isoveljeäni lukuun ottamatta asuvat edelleen Somaliassa. Hain perheenyhdistämistä, mutta sain kielteisen päätöksen. Se oli suuri pettymys. Silti ajattelin, että minun täytyy vain yrittää jatkaa elämässäni eteenpäin. Haaveilen siitä, että jonain päivänä saisin perheeni tänne. Joskus tunnen itseni ulkopuoliseksi, koska minulla ei ole perhettä täällä. Ne ihmiset ovat onnekkaita, joilla on perhe.

Halusin myös kouluttautua ammattiin, jonka avulla voin myöhemmin auttaa kotimaatani. Unelmanani on joskus palata Somaliaan, perustaa sinne apteekki tai maahantuoda Somaliaan lääkkeitä.

Koulu ja kieli avaintekijöitä sopeutumisessa

Minulla kesti kaksi vuotta sopeutua Suomeen. Olen kokenut paljon ennakkoluuloja ja rasismia, mutta yritän pitää negatiiviset asiat poissa mielestäni.Sopeutumisen kannalta tärkeä tekijä on ollut koulu, sillä sen kautta olen saanut paljon uusia ystäviä. Opiskelen nyt toista vuotta lääketeknikoksi ja olen työharjoittelussa apteekissa.

Koulutukseni ansiosta olen löytänyt oman paikkani yhteiskunnassa ja minusta on vähitellen alkanut tuntua, että minä oikeasti kuulun tänne. Halusin myös kouluttautua ammattiin, jonka avulla voin myöhemmin auttaa kotimaatani. Unelmanani on joskus palata Somaliaan, perustaa sinne apteekki tai maahantuoda Somaliaan lääkkeitä.

Nyt haluan auttaa uusia turvapaikanhakijoita sopeutumaan Suomen yhteiskuntaan. Henkilökohtaisista kokemuksistani voi olla hyötyä heille. Tiedän että turvapaikkaprosessi on jatkuvaa odotusta. Ensin joudut odottamaan poliisin kuulustelua, sitten maahanmuuttoviraston puhuttelua, ja sen jälkeen odotat turvapaikkahakemuksen päätöstä. Prosessin aikana nuorella on paljon aikaa ajatella, joka voi pidemmän päälle olla hyvin masentavaa.

Siinä tilanteessa nuorilla pitäisi olla enemmän tekemistä tarjolla. Yhdessä muiden maahanmuuttajanuorten kanssa päätimme tehdä asialle jotain, joten perustimme Hope Nuoret -järjestön kesällä 2015. Tutustuin suurimpaan osaan järjestön perustajista asuessani Siuntion vastaanottokeskukses-sa. Hope Nuorten kanssa käymme muun muassa puhumassa nuorille vastaanottokeskuksissa ja pelaamme jalkapalloa heidän kanssaan. Halusimme järjestää näille nuorille tekemistä, sillä tiesimme miltä odottaminen ja tekemisen puute heistä tuntuu. Toivon, että voisimme omalla toiminnallamme auttaa muitakin turvapaikanhakijoita sopeutumaan Suomeen.

Koulutuksen ja ajanvieton lisäksi keskeistä sopeutumisessa on ollut suomen kielen oppiminen. Jos sinulla ei ole kieltä, niin sinulla ei ole mitään. Juuri nyt minulla on kaikki hyvin. Minulla on opiskelupaikka, työpaikka, koti, ystäviä ja vaimo. Miten tämä kaikki on ollut mahdollista? Suomi on antanut minulle tämän onnen, ja siksi haluan antaa jotakin takaisin Suomelle.

Haastattelu Saara Räsänen

Kuva Arto Timonen