Paradokseja purkamassa: syrjinnänvastainen kansalaistoiminta Ranskassa
24.06.2010
Mitä tarkoittaa syrjinnänvastaisuus yhteiskunnassa, jossa samaan aikaan vannotaan yleismaailmallisten ihmisoikeuksien nimeen ja kohdataan arkipäivän syrjinnän monenlaiset muodot?
Ranskalaisessa keskustelussa on esitetty, ettei erilaisten syrjinnän muotojen tunnistamiseksi ja seuraamiseksi ei ole riittävän monipuolisia välineitä. Monet rasisminvastaiset kansalaistoimijat suhtautuvat kuitenkin kriittisesti ”etniseen tilastoinnin” kaltaisten keinojen kehittämiseen – siinäkin tapauksessa että se voisi vahvistaa syrjinnänvastaisia toimia. Näiden toimijoiden mielestä etnis-rodullisiksi nimettyjen kategorioiden käyttöönotto voi lukkiuttaa olemassa olevia ennakkoluuloja pikemminkin kuin purkaa niitä.
Useat tutkijakollektiivit ovat ottaneet vastakkaisen kannan: tilastoinnin riittävä kehittäminen yhteiskuntajärjestyksen rodullisesti värittyneiden epäkohtien tunnistamiseksi ei merkitse rasistista oletusta ihmisryhmien luonnollisista ja pysyvistä eroista. Tästä näkökulmasta uusien tilastointivälineiden yksituumainen kieltäminen edustaa sellaista silmien ummistamisen politiikkaa, jossa Ranskan merentakaisilta hallintoalueilta muuttaneiden sekä muiden ns. ”värillisten vähemmistöjen” (minorités visibles) erityiset syrjintäkokemukset jäävät piiloon. Kansalaisuus, syntymämaa tai äidinkieli eivät riitä erittelemään näiden ranskalaisten epätasa-arvoista yhteiskunnallista asemaa.
Miten vastustaa syrjintää poliittisessa kulttuurissa, jossa tasavertaisten mahdollisuuksien lähtökohdat rakentuvat kansallisen yhtenäisyyden perinteiden ylläpitämisen varaan? Muun muassa siirtomaahistorian aktiivinen unohtaminen ja myöhäinen poliittinen herääminen maahanmuuttomaana ovat esimerkkejä yhtenäisyyden väkinäisestä vaalimisesta.
Ranskassa kaikenlaisten kulttuuristen tai muiden yhteisöllisesti määriteltyjen ryhmäoikeuksien politisoimisen katsotaan tuottavan tasa-arvo-ongelmia pikemminkin kuin poistavan niitä. Sellaiset ranskalaisessa keskustelussa vilisevät ilmaisut kuten suljetut identiteetit tai vaarallinen yhteisöllisyys yhdistetään juuri ”maahanmuuton perillisten” ryhmäsidoksiin, olipa kyse vaikkapa uskonnollisista tavoista tai pukeutumisesta.
Yhteisöllisten merkkien näkyminen julkisessa tilassa murtaa ajatusta ranskalaisesta yhtenäiskulttuurista. Tämä kertoo osaltaan ranskalaisesta ajattelutavasta, jossa yksilö nähdään kulttuurisista sidoksistaan vapaana kansalaisena ja valtio puolestaan sosiaalivaltiona, joka tunnistaa syrjintää siellä mistä löytyy sosioekonomisia eroja, mutta kieltäytyy tunnustamasta kulttuurisesti tai rodullisesti värittyneen syrjinnän olemassaolon. Huivin käytön vieroksunta ja lainsäädännölliset toimenpiteet julkisen tilan ”maallisuuden” suojelemiseksi kertovat myös tästä jännitteestä.
Rasisminvastaisuuden toimijasukupolvet
Ranskan kansalaisyhteiskunnan rasisminvastaisuuden kuvaamiseksi on vauhtia otettava lähihistoriasta. Muutoksen kirkastamiseksi erottelen neljä rasisminvastaista järjestötoiminnan sukupolvea. Sukupolven käsite kuvaa järjestöjen arvoja ja toiminnallisia lähtökohtia sekä valaisee myös niitä historiallisia tilanteita, joissa järjestöt syntyvät ja toimivat.
Rasisminvastaisuus luokkataisteluna II maailmansodan jälkimainingeissa
Maailmanlaajuiset etniset jännitteet ja niiden purkaminen leimasivat ranskalaisten rasisminvastaisten järjestöjen lähtökohtia II maailmansodan jälkeen usean vuosikymmenen ajan. Yksilön oikeuksien ja vapauksien sekä ihmisarvon kunnioittamisesta tuli rasisminvastaisuuden keskeisiä arvoja. 1960-luku radikalisoi rasisminvastaista kansalaistoimintaa. Algerian sota, muut siirtomaakamppailut sekä 60-luvun poliittinen liikehdintä antoivat kimmokkeen uudenlaiselle taistelulle, jossa käytiin samalla luokkataistelua ja pyrittiin kohentamaan ulkomaisen työvoiman kehnoa sosioekonomista asemaa. Rasisminvastaisuus oli siis ajalle tyypillisen poliittisen (luokka)taistelun yksi väline ja sanoma, eikä siirtomaahistoria sinänsä noussut yhteiseksi kokemukseksi toiminnassa.
Rasismikysymyksen politisoituminen
1980-luvulla ranskalainen yhteiskunta ei enää onnistunut vaikenemaan rasismista, ja se tunnustettiin poliittista kulttuuria koskettavaksi ongelmaksi. Ranskan äärioikeistolaisen puolueen (Front National) näkyvä esiinmarssi puoluepoliittiseen ja yhteiskunnallisten debattien keskustaan mobilisoi myös järjestökentän. Järjestöjen vastarinta kohdistui etenkin rasistisen ideologian kantajiin, ja alkoi voimallinen mediataistelu rasistien vastustamiseksi.
Taistelun kohdistui etupäässä rasistien vastustamiseen, ja yhteiskunnan eriarvoisten rakenteiden läpivalaisu jäi tältä sukupolvelta tekemättä. Vastustettavana asiana olivat ”he”, rasistisen ideologian kantajat (erityisesti Kansallinen rintama -puolue kannattajineen), pikemminkin kuin ”me”, ranskalainen yhteiskuntajärjestys käytäntöineen, josta äärioikeistolainen puolueen voi katsoa olevan pikemmin seuraus kuin syy. Rasismin vastustaminen pysyttäytyi tasavaltalaisten perinteiden universalistisissa kehyksissä.
Syrjinnänvastaisuuden institutionalisoituminen
Vuosituhannen vaihteessa rasisminvastaisen järjestökentän lähtökohdat moninaistuivat, ja toiminta polarisoitui kahden uudenlaisen kysymyksen välille: yhtäältä rasistien vastustamisen ohelle – ja ohi – nousi syrjinnänvastaisuus, toisaalta 2000-luvun alun lähiötaistelut nostivat alueellisen epätasa-arvon rasisminvastaisuuden agendalle, sosioekonomisen epäoikeudenmukaisuuden rinnalle.
Lähiöissä asuvien ihmisten kokemusten politisoiminen nosti päivänvaloon moniperustaisen syrjinnän ja sen vastustamisen kimurantit kysymykset. Kyse oli uudenlaisesta yhtälöstä, jossa taloudellisiin ja sosiaaliseen ammattiasemaan perustuvien ”perinteisten” erojen ohelle tuotiin alueelliset ja etnisesti värittyneet epätasa-arvon kokemukset sekä näitä ylläpitävät rakenteet. Näitä ovat esimerkiksi ongelmalähiöiksi leimatuilla alueilla asuvien epätasa-arvoinen asema työhönottotilanteessa verrattuna Pariisin keskustassa asuviin. Tämä merkitsi samalla siirtymää kohti uudenlaista rasisminvastaisuuden kokemuksellisuutta.
Rasististen toimijoiden ohella järjestötoiminnassa nousivat esille rasismin uhrien kokemukset. He mobilisoivat rasisminvastaista toimintaa, ja samaan aikaan kentälle muodostui myös uusia institutionaalisia syrjinnänvastaisia toimijoita. Näitä ovat esimerkiksi Suomen vähemmistövaltuutetun toimistoa muistuttava taho HALDE http://www.halde.fr/.
Värillä on väliä rasisminvastaisuuden lähtökohtana
Syrjintä- ja lähiöparadigmojen yhteensulautuminen viritti uusia toimijanäkökulmia rasisminvastaiseen taisteluun. Järjestötoimijoiden rasisminvastaisuus ilmeni rodullisen syrjinnän vastustamisena (discrimination raciale), mikä on nostanut republikaaniset periaatteet aiempaa voimallisemmin kiistanalaiseen valoon. Uudenlaiset rasisminvastaiset kansalaistoimijat eivät ota kritiikin kohteeksi ainoastaan valtiovallan värisokeaa politiikkaa tai paikallisen kaupunkipolitiikan keinottomuutta ratkaista arkipäiväistyneen rasismin ongelmaa. He kritisoivat myös edellisten sukupolvien rasisminvastaisuutta, jota pidetään holhoavana ja rasismin kohteeksi joutuneita helposti uhriuttavana. Sitä on arvosteltu myös toimintamuodoiltaan turhan institutionalisoituneeksi ja jäykäksi.
Uudenlaisia vastarinnan muotoja ovat muiden muassa ironian ja huumorin käyttö (http://www.lesindivisibles.fr/) sekä popkulttuuriset ja muut poliittista sanomaa estetisoivat muodot. Uudet liikkeet rakentavat ajallista janaa historian ja politiikan välille; vähemmistöjen historia tehdään näkyväksi osaksi ranskalaista historiaa ja nykypäivää. Näillä keinoilla nostetaan esiin kokemuksellista ”hiljaista tietoa” – olipa kyse paperittomien eli ilman virallista statusta olevien, lähiönuorten tai ”Ranskan mustien” muodostaman yhteisrintaman (http://lecran.org/) esille tuomasta kamppailusta. Uusien liikkeiden toimijat kokevat, että tasavaltalaisen ja keskiluokkaisen rasisminvastaisuuden aikakaudella heidän tietonsa ja kokemuksensa vaiennettiin.
Kokoavia keskustelunavauksia
Ranskassa järjestöaktivismin sanotaan olevan kriisissä, ja rasisminvastaista taistelua pidetään riittämättömänä. Suomalaisen tutkijan silmin katsottuna ranskalaisten kansalaisjärjestöjen rasisminvastaisuudessa on kuitenkin monia vahvoja piirteitä, joista voitaisiin käydä keskustelua myös Suomessa.
Heittäytymisen politiikka. Ranskalainen rasisminvastaisuus tuo näkyväksi ranskalaisen keskustelukulttuurin ja kansalaistoiminnan erityisyyden. Kuten Eeva Luhtakallio juuri valmistuneessa väitöskirjassaan toteaa, ranskalaisten toimijoiden hyödyntämät ”kulttuuriset työkalut” mahdollistavat poliittisen tilan avautumisen kun taas suomalaisten käytössä olevat usein pikemminkin estävät kuin edistävät asioiden politisoimista. Rasisminvastainen järjestökentän voi katsoa olevan myös sisäisesti jännitteinen kamppailuareena, jossa rasismin ja sen vastustamisen lähtökohdista, konkreettisista toimintatavoista ja seurauksista jatkuvasti kiistellään. Kiistanalaisuuksien käsittely luo rasisminvastaisuuteen tarvittavaa toiminta-avaruutta.
Monet toimintamuodot. Rasisminvastaisten järjestöjen vahvuus on laaja näkökulma rasismiin ja sen vastustamiseen sekä järjestöjen monenlainen osaaminen. Yhden järjestön toimintarepertuaarit voivat olla kirjavat: tarjotaan juridisia tuki- ja neuvontapalveluja vähemmistöille, käydään mediataistelua poliittisen eliitin suuntaan ja järjestetään näkyviä mielenosoituksia poliittisen protestin merkiksi, tehdään paikallista kasvatustyötä kouluissa sekä valaistaan rasismin ongelmia populaarikulttuurisin keinoin.
Monet toimijat. Rasisminvastaisen järjestötoiminnan kantavina voimina ovat myös ne, jotka itse ovat rasismin uhreja. Kokemuksellisuus voi mobilisoida ihmisiä toimintaan ja madaltaa osallistumisen kynnystä. Tämä antaa toisenlaisen lähtökohdan ja äänen toiminnalle, kun kyse ei ole yksituumaisesti "kantaväestön" avusta tai hyväntekeväisyydestä vaan samaan aikaan myös omien oikeuksien puolesta taistelusta. Kaiken kaikkiaan oikeusnäkökulma on läsnä ranskalaisessa rasisminvastaisuudessa toisella tavoin voimakkaasti kuin Suomessa, jossa toiminnan lähtökohtana on usein auttaminen ja tukeminen.
Organisoitumisen monet muodot. Perinteisen rekisteröityneen järjestötoiminnan ohella rasisminvastaisen kansalaistoiminnan kenttää täyttävät autonomiset, nopeasti nahkaansa luovat liikkeet ja erilaiset paikalliskollektiivit, jotka tuovat uudenlaisia poliittisen toiminnan muotoja, mistä esimerkkinä mm. rasisminvastaisuuden estetisoiminen tai verkkopohjainen vastarinta.
Kollektiivinen vastuu. Rasismin julkinen vastustaminen ei henkilöidy harvojen aktiivien yksinoikeudeksi. Rasisminvastaisiksi itseään kutsuvia yhteenliittymiä on monia ja monenlaisia. Lähiöiden etnisiä hierarkioita kuvaavia elokuvia on lukuisia, graffitintekijät lyöttäytyvät mukaan toimintaan ja juristit pukevat kansalaisaktivistin kaavun päälleen. Moniäänisen vastuun maisemassa rasismin vastustamisen ympärille ei tunnu muodostuvan sellaista pelon kulttuuria, jota Suomessa on todistettu viime kuukausien aikana.
Leena Suurpää
Kirjoittaja työskentelee Nuorisotutkimusverkostossa ja on asunut Pariisissa lukuvuoden ajan tutkien ranskalaista rasisminvastaista kansalaistoimintaa. Hänen muita aiheeseen liittyviä kirjoituksiaan löytyy Kommentti-verkkokanavalta: http://www.kommentti.fi/sivu.php?artikkeli_id=711
|
|