Eeva Suhonen: Valkoinen nomadi
20.11.2009
Kun venäläinen ystäväni kävi ensimmäisellä matkallaan kotimaansa ulkopuolella, oli hän Helsingissä pyörällä päästään. Vuosikymmeniä jatkunut matkustamisen rajoittaminen oli supistanut hänen maailmansa Neuvostoliiton rajojen sisään.
Itse olen matkustanut yli 40 maassa eri puolilla maailmaa ja aion edelleen jatkaa maapallon tutkimista. Työtä olen tehnyt kuudessa maassa - Euroopassa, Afrikassa ja Aasiassa. Missä tahansa olenkin, minulla on aina tervetullut olo. Olen suomalainen, jolle eri maiden rajojen ylittäminen on vain muodollisuus ja siirtymä, mikä ei koskaan ole aiheuttanut ongelmia.
Euroopassa saan matkustaa vapaasti, minne tahansa haluankin. Euroopan ulkopuolelle tarvitaan viisumeita, jotka usein voi saada maahantuloviranomaisilta pientä maksua vastaan. Joihinkin maihin täytyy viisumi hakea Suomesta käsin. Minulta ei ole koskaan evätty sitä.
Valkoisuus on yksi helpottava tekijä eri maissa liikuttaessa. Kaikkialla valkoinen ei heti merkitse hyvää, mutta kun kerron olevani Suomesta, kenelläkään ei ole mitään pahaa sanottavaa. Suomella ei ole kolonialistista menneisyyttä, mikä helpottaa muun muassa matkustamista Afrikassa. Suomi ei myöskään aktiivisesti rahoita maailman sotia. Sen sijaan olemme tunnettuja hyvistä rauhanturvaajista, jotka palvelevat eri kriiseissä ympäri maailmaa.
Tajusin jo kauan aikaa sitten miten etuoikeutettu olen. Kun ajattelen esimerkiksi Dadaapin pakolaisleiriä Keniassa, jossa ihmiset ovat asuneet vuosia ilman rahaa, passia ja viisumia, huomaan, että oma vapauteni on erikoinen mahdollisuus.
Rakastan matkustamista, uusiin kulttuureihin tutustumista, kielten opiskelua ja tuntemattoman kohtaamista. Viikonloppumatka Varsovaan, sitten ystävän luokse Pekingiin, työhön Indonesiaan ja ovet mukaviin seikkailuihin avautuvat. Pystyn palkallani maksamaan maailman valloittamisen. Etsin uusia kohteita ennakkoluulottomasti ja tunnen kutkutusta, kun menen tuntemattomaan.
Kun katsoin dokumenttia ihmissalakuljetuksesta, tajusin, että kaikilla ei vain ole mahdollisuutta hyvään elämään kotimaassaan, eikä ulkomailla.
Olen asunut Nepalissa, jossa oli sisällissota, mutta tunsin oloni turvalliseksi, sillä maoistit kunnioittivat maassa työskenteleviä ulkomaalaisia. Nyt asun Indonesiassa, jossa terroristit vihaavat erityisesti australialaisia. Jälleen kansallisuuteni neutraalius helpottaa. Ja kaikeksi onneksi en ole amerikkalainen, joksi usein kaikkia valkoisia luullaan. Amerikkalaiset herättävät usein kiukkuisia tunteita.
Vapauteni ei ole ansaittua. Olen vain sattunut syntymään suomalaiseen perheeseen. Suurin osa maailman ihmisistä ei voi matkustaa ja kokea maailmaa niin kuin minä, koska viisumikäytäntö estää haaveiden toteutumisen. Köyhyys ei anna mahdollisuutta haaveilla vierailusta edes naapurikaupunkiin.
Miten on mahdollista, että Bangladeshista Suomeen matkustava käy läpi henkilökohtaisen haastattelun, jossa kysytään kaikki vierailun yksityiskohdat ja rahoitus pankkitalletuksia myöten, kun itse en koskaan ole joutunut moiseen tilanteeseen?
Rajojen ylittäminen on minulle rutiinia, vaan ei valtaosalle maailman kansalaisista.
|
|
