Islam Tumsoev: Viranomaisten ystävällisyys järkytti

Islam Tumsoev on elänyt pakolaisena kotimaansa Tšetšenian ulkopuolella lähes kymmenen vuotta. Keväällä 2009 hän tuli Suomeen ja haki turvapaikkaa. Ensimmäinen järkytys oli viranomaisten neutraali ja ystävällinen asenne.

Setäni oli Tšetšenian vastarintaliikkeen komentaja. Sukuni oli vahvasti mukana liikkeessä ja johtajat tapasivat kotonamme. Toisen Tšetšenian sodan puhdistukset alkoivat keväällä 2000 ja pommitukset pakottivat ihmiset piiloutumaan kellareihin. Kun kellareista tultiin ulos, venäläisiä joukkoja oli kaikkialla. Silloin perheeni päätti, että minun on parasta paeta.

Menin Ingushetian ja Moskovan kautta Azerbaidzanin Bakuun. Minut niin kutsutusti saatettiin ulos maasta, väärällä henkilöllisyydellä. Neuvostoaikakauden Venäjän passeja oli silloin runsaasti saatavilla.

Bakussa oli siihen aikaan usean tuhannen henkilön tšetšeeniyhteisö. Silloisella presidentillä Aliyev vanhemmalla oli ajatus kaukasialaisesta solidaarisuudesta ja viranomaiset kohtelivat meitä hyvin. Olin opiskellut Venäjällä insinööriksi, työskennellyt Tšetšeniassa teleyrityksessä ja jatkoin työtä ohjelmoijana. Vietin Bakussa pari vuotta.

Nyt tshetsheeneistä ei ole Azerbaidzhanissa jäljellä juuri ketään ja hekin pelkäävät. Useita vastarintaliikkeen tshetsheenejä murhattiin, ja kadonneiden ruumiita löytyi Tšetšeniasta. Eräänä päivänä kuulin Venäjän turvallisuuspalvelun käyneen kyselemässä minusta, ja lähdin maasta heti.

Saimme apua, mutta emme statusta

Vuonna 2002 meidän kotitalomme Tšetšeniassa räjäytettiin. Kaksi setääni, isoisäni ja serkkuni kuolivat, loput sukulaisistani pakenivat Turkkiin. Myöhemmin kuulin, että venäläiset syyttivät räjäytyksestä tšetšeeniystäviämme. Silloin kun kuulin nämä valheet, tunsin todellista vihaa, vaikka en syytäkään Tšetšenian tapahtumista kaikkia venäläisiä ihmisiä vaan vallanpitäjiä.

Vanhempani olivat paenneet Venäjältä Saksaan, koska isääni oli painostettu voimakkaasti setäni toiminnan takia. Itse lähdin Bakusta sukulaisteni luo Istanbuliin. Turkissa on ollut tšetšeenikyliä jo suuren Kaukasian sodan ajoilta 1800-luvulta, ja he pitävät itseään edelleen tšetšeeneinä ja puhuvat kieltämme. Meitä uusia pakolaisia on tullut maahan tuhansia.

Niin kauan kun olimme mediassa, meitä autettiin

Kun ensimmäinen Tšetšenian sota alkoi, meidän auttamisestamme oltiin innostuneita. Monet järjestöt toimivat, rahastoja avattiin. Saimme yksityisten rahoittajien kautta ruoka- ja asumisapua, mutta emme virallista statusta Turkissa. Kun avoimet taistelut vaimenivat, laimeni myös medianäkyvyys, kiinnostus ja rahoitus. Uudet konfliktit tuottivat uusia pakolaisia ja tšetšeenit unohtuivat.

Asuin Turkissa seitsemän vuotta, josta noin kaksi vuotta laillisesti. Turkin
viranomaisilta ei tullut mitään ohjeita oleskelulupiemme suhteen. Meidän käskettiin vain olla. Luvattomasta oleskelusta voi joutua jopa kuukausiksi vankilaan, mutta minulla oli onnea. Poliisit kohtelivat minua myötämielisesti ja antoivat mennä, ehkä kyse oli jostakin historiallisesta solidaarisuudesta.

Yritin uusia oleskelulupaani poliisilla, mutta siellä sanottiin vain kaikille, ettei ole valtuuksia. Useimpien tšetšeenien venäläiset passit ovat vanhentuneita. Saadakseen uuden passin pitäisi lahjoa viranomaisia Tšetšeniassa, jotta pääsisi ulos Turkista. Jos pakolainen tarvitsee väärän passin, aina löytyy joku joka tekee niitä rahasta.

Istanbulissa alettiin murhata tšetšeenejä. Yksi ruumis löytyi läheltä paikkaa, jossa asui paljon tšetšeenipakolaisia. Työskentelin edelleen ohjelmoijana, ja vuoden vaihteessa 2009 murhattiin kaksi työtoveriani, vastarintaliikkeen miehiä. Murhat eivät koskaan selvinneet; joku venäläinen kuulemma pidätettiin ja hänen hallustaan löytyi tietoja Turkissa asuvista tšetšeeneistä. Kaikkihan tietävät, että turvallisuuspalvelulla on siellä väkeä töissä. Tilanne oli koko ajan vaarallisempi.

Ystävällinen asenne järkytti

Olin pitänyt monta vuotta yhteyttä suomalaiseen Mikael Storsjöhön, joka auttoi meitä verkkosivuston ylläpitoon liittyvissä asioissa ja oli kiinnostunut Tšetšeniasta. Tapasin hänet toistamiseen vuoden 2009 alussa Turkissa. Olin silloin suunnitellut lähteväni vanhempieni luokse Saksaan, minulla oli aika riskialttiita
suunnitelmia. Mikael kertoi, että aikoo auttaa muutamia ihmisiä Turkista Suomeen.

Minulla oli vähän rahaa ja tarjouduin maksamaan matkaliput. Mikael sanoi hoitavansa nekin, jos vain olin valmis lähtemään. Minulla oli vain pari päivää aikaa pakata tavarani. Tietokone ja silmälasitkin jäivät sinne.

Suomessa meitä ei heitettykään selliin vaan ohjattiin siisteihin tiloihin odottamaan

Meillä oli liput Istanbulista Pietariin, koska Moskova olisi herättänyt epäilyjä, mutta jäimme välilaskulla Helsinkiin. Menin ilmoittamaan rajavartijalle heti, että haemme turvapaikkaa. Meidät ohjattiin turvapaikanhakijoille tarkoitettuun tilaan ja kerrottiin turvapaikkamenettelystä. Rajaviranomaisilla oli neutraali, jopa ystävällinen asenne. He tekivät vain työtään. Olin suorastaan järkyttynyt
siitä, koska olin odottanut jotakin muuta. Meitä ei heitettykään likaiseen selliin vaan ohjattiin siisteihin ja lämmitettyihin tiloihin.

Tyhjensimme taskuista tavarat, söimme, nukuimme vähän ja täytimme aamulla turvapaikanhakulomakkeet. Kehuin paikalle tulleen venäjänkielen tulkin kielitaitoa, jolloin hän alkoi lähes anteeksipyytelevään sävyyn kertoa, että on suomalainen eikä ole pitkään aikaan käynyt Venäjällä. Hän taisi ymmärtää, miten pelottava venäläinen tulkki voisi meille olla.

Minua kuulusteltiin laittomasta maahantulosta ja siitä, mistä olin saanut väärennetyn passin. Viranomaiset vaikuttivat hieman pettyneiltä, kun kerroin etten ollut maksanut mitään matkasta Mikaelille. Kovalevyni ja puhelimeni otettiin tutkintaa varten pois ja luvattiin palauttaa viikon parin sisään. Sain ne takaisin vasta puolentoista kuukauden päästä, mutta kaikki oli tallella. Turkissa ja Venäjällä en todellakaan olisi odottanut omaisuuttani takaisin viranomaisilta.

Kotona isoäiti odottaa

Haluaisin jäädä Suomeen pysyvästi. Saksaan paenneilla vanhemmillani ei ole siellä oikeastaan mitään statusta, he vain odottavat eivätkä saa muuttaa maan sisällä mihinkään. Suomessa on hyvä lainsäädäntö, turvapaikanhakijana voin opiskella ja tehdä töitä eikä tarvitse tuhlata aikaansa. Minä olen ollut todella hyvin onnekas.

En haluaisi Mikaelin joutuvan mihinkään vaikeuksiin meidän takiamme. Sanoin hänelle, että Venäjällä ja Turkissa viranomainen on aina oikeassa. Jos näissä maissa viranomainen sanoo mediassa, että olet rikollinen, se riittää tekemään sinusta syyllisen. En ole nähnyt elämässäni mitään muuta. Ehkä täällä on erilaista.

En oikeastaan tunne syyllisyyttä siitä, että olen turvassa, koska teen mitä voin Tšetšenian tilanteen hyväksi. Kotiinpaluu on jatkuvasti mielessä. Vaikka tilanne näyttää mahdottomalta, periksi ei voi antaa, koska silloin vain siirtäisimme konfliktin jälkipolville.

Ihmisen täytyy tietää kuka hän on ja mistä hän tulee. Historiastaan on oltava ylpeä, kunhan ei liiaksi. Minulla on kotimaa, jossa esi-isäni ovat eläneet ja joka kuuluu meille. Isoäitini odottaa siellä koko ajan, koska palaamme.

(Haastateltavan nimi on muutettu)

Teksti: Sanna Rummakko
Kuva: Katja Tähjä