Karwan Ahmad: Oikea elämä alkoi vasta Suomessa

Karwan Ahmad pakeni Saddam Husseinin Irakista sodan keskeltä 1980-luvun lopulla. Saavuttuaan turvapaikanhakijana Suomeen hänet suljettiin kuukaudeksi putkaan, jossa hän kirjoitti muistelmansa.

Olen kurdi ja synnyin Suleimaniassa. Kun olin lapsi muutimme paljon isäni työn takia.

Asuessamme maaseudulla löysimme kerran ystävieni kanssa yllättäen koiranpentuja hiekkakuopasta. Kuulimme pentujen ulinaa ja ihmettelimme, mistä ääni kuului. Kuopassa oli viisi pentua ilman emoa, lähes kuolleina, sillä ne olivat olleet pitkään ilman ravintoa. Pelastimme koirat ja yksi pennuista jäi minulle. Sen nimeksi tuli Tawal. Tawal seurasi minua kaikkialle. Kerran rehtori piti
minulle puhuttelun ja sanoi, että koira ei saa enää tulla kouluun kanssani.

Elämä oli suhteellisen hyvää aina vuoteen 1973 asti. Silloin alkoi sota, olin kymmenvuotias. Muistan sen hyvin; kaikki naiset ja lapset laitettiin traktoreihin, joilla pakenimme kotikylästä Suleimanian kaupunkiin.

Olimme kaikki paniikissa. Hävittäjiä lensi ylitsemme ja jouduimme jättämään kaiken. Silloin jouduin eroamaan myös Tawalista. Sotaa kesti vuoden verran. Partisaanit tulittivat yöllä ja armeija aamulla.

Vuonna 1975 sota loppui ja seuraavana vuonna menin lukioon. Se oli rauhallista aikaa. Sen jälkeen pääsin yliopistoon opiskelemaan fysiikkaa. Fysiikan laitos voitti kerran yliopiston jalkapallomestaruuden 4-3. Tein kaksi maalia ottelussa, myös ratkaisevan maalin. Se oli mahtavaa.

Ihmisiä ammuttiin silmieni edessä vain koska he vastustivat Saddamin hallintoa

Vuonna 1980 kaikki muuttui. Alkoi Irakin ja Iranin välinen sota, joka jatkui kahdeksan vuotta. Yliopistomme siirrettiin Erbiliin, jossa Saddam Hussein pystyi kontrolloimaan meitä ja tekemisiämme tarkemmin. Muistan Saddamia vastaan järjestetyn mielenosoituksen, joka tukahdutettiin väkivaltaisesti. Ihmisiä ammuttiin silmieni edessä vain koska he vastustivat Saddamin hallintoa.

Muistan myös, kuinka eräänä yönä yliopistokampukselle tehtiin kommandoisku ja hallituksen iskujoukot hyökkäsivät opiskelija-asuntolaamme. Huonekaveriani Shwuania, joka opiskeli geologiaa, hakattiin aseella päähän ja hänet vietiin pois. Kukaan ei ole kuullut hänestä enää mitään.

Sotilaspoliisit kyselevät papereita Irakin kaduilla.
Kun tulee minun vuoro, herään

Serkkuni ilmiannettiin noihin aikoihin ja hän sai kahdenkymmenen vuoden vankilatuomion. Hän oli kuukausia vankilassa syyttömänä, kunnes Hussein onneksi armahti hänet. Serkkuni oli tuolloin aivan sekaisin. Hän luuli vapauduttuaankin olevansa yhä vankilassa.

Vuonna 1985 minut pakotettiin liittymään Irakin armeijaan. Kävin läpi kahdeksan kuukauden koulutuksen, jonka jälkeen sain puolitoista kuukautta aikaa suorittaa tutkintoni loppuun ja valmistua.

Heti valmistuttuani minun oli palattava takaisin armeijaan. Minut määrättiin heti eturintamalle Iranin vastaiselle rajalle. Määräys oli kirjeessä, jossa minulle annettiin käsky siirtyä rintamalinjalle vuorokauden kuluessa. Minulla oli kuitenkin suhteita, joiden ansiosta saimme muutettua määräystä niin, että minut lähetettiinkin Pohjois-Irakiin. Etelässä minua olisi odottanut varma kuolema, mutta vaarallista oli myös pohjoisessa. Iran pommitti tukikohtaamme jatkuvasti ja kymmeniä kertoja pelastuin täpärästi kuolemalta.

Olin tehnyt kaikkeni voidakseni jäädä kotimaahani isän ja äidin kanssa

Pommikoneiden ja tykkien keskellä oli hirveää. Lopulta jätin armeijan ja pakenin Suleimaniaan. Sanoin isälleni: ”Nyt riitti”. Isäni sanoi, että kohta minua tultaisiin pidättämään.

Olin kotona muutamia viikkoja ilman mitään henkilöpapereita. En voinut poistua asunnosta, koska koko ajan ulkona oli sotilaspoliiseja, jotka kyselivät ohikulkijoilta heidän henkilötodistuksiaan. Kerran kuitenkin lähdin kävelylle, koska en voinut olla enää neljän seinän sisällä. Silloin auto ajoi kotini edustalle ja turvallisuuspalvelun neljä miestä ryntäsivät sisälle. He tulivat etsimään minua, mikä onni että olin silloin ulkona!

Silloin tajusin, että en voinut jäädä enää kotiin. Minut siirrettiin sen vuoksi salaa isäni kotikylään Pohjois-Irakiin. Armeija iski sinnekin, joten jouduin pakenemaan uudestaan. Menin takaisin Suleimaniaan ja yritin löytää itselleni suojapaikan. Löysin salakuljettajan, joka vei minut lopulta Gabilonin kylään. Tuolloin kaikki Pohjois-Irakin kylät pommitettiin, paitsi Gabilon. Se oli ihmepelastuminen. Silloin kuitenkin ymmärsin, että minun oli päästävä pois Irakista, vaikka olin tehnyt kaikkeni voidakseni jäädä kotimaahani isän ja äidin kanssa.

Suomessa olin kuukauden putkassa ja kirjoitin muistelmani

Lähdin vaimoni kanssa pakoon Iraniin. Mukanamme oli kymmenkunta muuta irakilaista. Ratsastimme muuleilla 7-8 tuntia vuoristossa pommien
saattelemana. Pääsimme kuitenkin perille ja elimme puolitoista vuotta Iranissa, vuoden pakolaisleirillä Etelä-Iranissa ja puolisen vuotta Teheranissa.

Vuonna 1987 löysimme afgaanisalakuljettajan, joka lupasi järjestää meidän pois Iranista. Maksoimme hänelle 2000 dollaria jokaisesta henkilöstä ja hän antoi meille väärennetyt viisumit Suomeen. Silloin meillä oli vain iranilaiset matkustusasiakirjat, joiden kanssa saimme lähteä maasta, mutta emme saaneet palata.

Lentokentällä meillä ei ollut ongelmia ja lensimme Sveitsin kautta Tanskaan, sieltä Ruotsiin ja lopulta Suomeen. Haimme turvapaikkaa jo Tanskasta, mutta poliisi potki meitä eikä antanut meidän jäädä Tanskaan. Myös Ruotsissa poliisi odotti meitä ja vahti, että jatkaisimme matkaa Suomeen.

Suomessa meidät vietiin heti putkaan. Vaimoni kesti sitä muutaman päivän, kunnes hänet vietiin sairaalaan. Itse olin kuukauden putkassa. Sain käydä muutaman kerran sinä aikana suihkussa ilman saippuaa. Kirjoitin tuona aikana muistelmiani; se oli valtava purkaus ja tapani selviytyä kaikesta tapahtuneesta. Kävin myös kuulusteluissa viitisen kertaa. En kertonut kaikkea sitä, mitä minulle oli tapahtunut. Ajattelin, että kuulustelija ei kestäisi sitä. Kun lopulta pääsin putkasta, tiesin että olen vapaa. Sanoin ääneen: ”Nyt se alkaa!”

Heti turvapaikan saatuani aloitin suomen opiskelut. Opiskelin aamulla, päivällä olin lukiossa ja illalla siivosin. Jaksoin tätä elämää parisen vuotta. Sain myös mahdollisuuden opiskella fysiikkaa Helsingin yliopistossa. En kuitenkaan saanut opintoja päätökseen, sillä niihin aikoihin alkoi Persianlahden sota, jota seurasi kurdien kansannousu. Menin aivan lukkoon. Itse olin turvassa, mutta muut kotimaassani kuolivat enkä voinut auttaa heitä mitenkään.

Muistot pakolaisuudesta elävät yhä

Kymmenen vuotta minusta tuntui, että olin pakolainen, vaikka pakomatka olikin päättynyt. Minusta tuntui, että en kuulu Suomeen. Sitten alkoi helpottaa. Ystäväpiiriini kuuluu nykyään sekä kurdeja että suomalaisia. Mielestäni ainoa tapa selviytyä uudessa maassa on yhdistää entinen ja uusi kulttuuri. Oman
perinteen tiukka ylläpito ei johda mihinkään.

Olen vieraillut kotimaassani pakoni jälkeen. Vuonna 1991 kävin ensimmäistä kertaa Irakissa,  menin sinne laittomasti Iranista. Kävin Suleimaniassa; se oli kuin unta. Kaikki oli tuhottu.
Kun kahdeksan vuoden päästä menin Irakiin, puhuin kaikille Suomesta. Puhuin niin paljon, että ystäväni käskivät minua jo lopettamaan. Huomasin silloin, että minulla oli ikävä kotiin – Suomeen. Olen ollut nyt kaksikymmentäkolme vuotta Suomessa ja huomannut, että oikea elämä alkoi vasta täällä.

Kaikkien vuosien jälkeen muistot pakolaisuudesta elävät minussa yhä. Näen edelleen painajaisia, joissa sotilaspoliisit kyselevät kadulla henkilöpapereita. Kun tulee minun vuoroni, herään. Olin myös jokin aika sitten Malmilla lentonäytöksessä. Kun hävittäjät lensivät ylitseni, kaikki muistot palasivat mieleeni. Olin varma, että koneet pudottavat ohjuksen, törmäävät toisiinsa tai että jotain pahaa tapahtuu. Selviytyminen on pitkä prosessi. Pääasia on kuitenkin, että pystyy elämään menneisyytensä kanssa.

Seuraan koko ajan uutisia kotimaastani ja kaikkialta muultakin. Tuntuu oudolta ja kamalalta katsoa uutisia Irakista, koska vuodet kuluvat ja mitään ei ole saatu aikaiseksi.

Minulta kysytään usein mistä olen kotoisin. Joskus sanon että Irakista, joskus Suomesta. Nykyään sanon: olen Suomen kurdi.

Teksti: Anu Koikkalainen
Kuva: Katja Tähjä