Eeva Suhonen: Matka Malminkartanoon

Eletään vuotta 1980. Töölöläispihan ruskeasilmäinen pojankloppi on liian nokkela. Hän nöyryyttää minut. Vannon, etten koskaan rakastu ruskeasilmäiseen. 12-vuotiaan varmuudella. Minulla meni aika kauan, ennen kuin biologian oppitunnilla valkeni, että ruskeasilmäisillä on hallitseva värigeeni. Vielä pidempään meni sen havaitsemiseen, että valtaosalla maailman ihmisistä on ruskeat silmät. Jopa aasialaisilla.

80-luvun lopulla tapasin kavereita kahvila Sociksessa Helsingin keskustassa. Siellä oli ”ählämsählämeitä”, jotka istuivat tuntikausia kupillisella kahvia poltellen tupakkaa. Käsityksemme ulkomaalaisista, jotka elimellisesti olivat valloittaneet kahvilasta oman osansa, oli yksinkertainen: paras pysyä kaukana. Vokottelijoita ovat.

Kampissa asuvana minulla ei ollut asiaa Pitkänsillan pohjoispuolelle, Hakaniemeen, kuin hyvin harvoin. Kehä kolmosella oli susiraja. 1990-luvulla susirajan ulkopuolelta ilmestyi mustaihoisia miehiä, jotka kokoontuivat rautatieaseman lämmitettyyn halliin. Outoja ryhmittymiä. Miksi viettää aikaa virtsalle haisevassa tunkkaisessa tilassa?

Myöhemmin olen todennut, että on vieläkin pahempia haisevia tiloja: Intiassa, Nepalissa, Venäjällä, Latviassa ja monessa muussa maassa. Toteamuksia olen tehnyt työ- ja lomamatkoilla. Ehkä 90-luvun asemahalli ei sittenkään ollut hullumpi paikka, kun juuri maahan tulleilla somaleilla ei ollut talvella parempaa paikkaa tavata toisiaan kodin ulkopuolella.

2000-luvulla katukuva muuttuu. Enää en kiinnitä huomioita ulkomaalaisiin. Paitsi uimahalleissa, joissa on aina venäläisiä. Mitä parempi uimahalli, sitä enemmän kuulee naapureiden kieltä.

Keskustan kasvattina, vaikkakin kaukomaissa matkanneena, en silti ymmärtänyt Helsingin kansainvälistymistä. Kampissa harppovat ulkomaalaiset eivät olleet silmäänpistäviä. Eikä heitä näkynyt kaduilla juuri ollenkaan. Koskaan en nähnyt afrikkalaista Kaivopuiston lenkillä.

Kulttuurieroja, kulttuurieroja: afrikkalaiset eivät kävele päämäärättömästi tai kuntokävele. Monet ulkomaalaiset pelkäävät puistoja ja metsiä. Luonto heidän kotimaissaan on täynnä vaaroja. Suomessa melko vaaraton luonto on olennainen osa kulttuuriamme. Tarjosin ulkomaalaiselle tutulle myrkkysieniomelettia. Keväiset korvasienet jäivät syömättä, vaikka vakuuttelin vaarattomuutta.

Reilu kolme vuotta sitten muutin Pohjois-Helsinkiin, Malminkartanoon. Parvekkeelta katsottuna tämä on hieman repsahtanut lähiö. Mutta täällä on mukavia ihmisiä.

He ovat afrikkalaisia, aasialaisia, eteläamerikkalaisia ja eurooppalaisia.

Junassa on usein pakko istua ulkomaalaisen viereen. He ovat koululaisia, opiskelijoita, aikuisia perheineen ja ilman perheitä. Monet heistä ovat tavismaisesti pukeutuneet muotipipoon tai hiukset peittävään huiviin. Kaikki tuntuu luontevalta.

Malminkartanossa kielet vaihtelevat. Erinäköiset nuoret viettävät aikaa yhdessä. Yhteisötiloissa on suomenkielen ryhmiä. Ravintolapäivinä tarjolla on samosaa ja sushia. Kotitaloni talkooporukassa on vierasmaalaiselta näyttävä henkilö. Vieressäni asuu venäläinen. Pyykkihuoneessa leijuu voimakas afrikkalaisen paistoruuan aromi. Syypää on useimmiten noin 10-vuotias nuori tyttö, joka ystävällisesti antaa tilaa kuivaushuoneessa.

Pidän tätä kaikkea normaalina. Ja miksi en pitäisi. Olenhan minäkin ollut se kummallinen naapuri monessa maassa, jossa olen asunut. Helsinki on muuttunut, Annika Forsanderin mukaan ei kuitenkaan ghettoutunut. Silti on merkillepantavaa, että Kampissa kansainvälisyys ei ollut näin näkyvää.

Vieraspelko on sisäänrakennettu ihmisen suojausjärjestelmä. Sillä varaudutaan vihollisvaaroihin. Silti, kun lähempää katselee vieraita, ovat he hieman hukassa. Uusi kotipaikka on erilainen, siihen tottuminen vie aikansa. Minullakin meni aikani, ennen kuin totuin vieraisiin. Kävin sitä ennen katselemassa heidän arkielämäänsä monessa eri maassa.

Nyt eivät oudot tuoksut haittaa ja somalit eivät ole enää valtaosa rautatieaseman afrikkalaisista. Ählämsähläm-jutut naurattaa. Ja yksikään miesystäväni ei ole ollut sinisilmäinen.

Kannatti käydä maailmalla. Sitten se löytyi Malminkartanosta.

 

Kuva: Arto Timonen