Olli Löytty: Monikielisyys on normaalitila

Kuvitellaan maailmankartta, jossa kansallisvaltioiden sijaan olisi merkitty kullakin alueella puhuttava kieli tai, kuten yleensä on tilanne, kielet. Maat menettävät mieliimme piirtyneet muotonsa ja muuttuvat monivärisiksi. Joidenkin maiden, kuten Belgian, Itävallan ja Sveitsin, rajat katoavat
kokonaan näkyvistä. Kukaan ei nimittäin puhu belgiaa, itävaltaa tai sveitsiä.

Kielillä väritetty maailmankartta muistuttaisi siitä, että jokaisessa maassa puhutaan useita kieliä ja että mitään kieltä ei puhuta vain yhdessä maassa. Skandinavian maat erottuisivat toki toisistaan, sillä enemmistö puhuu niissä samaa ensikieltä, mutta niidenkin rajat vuotaisivat kuin seulat.

Suomikin olisi moniin muihin Euroopan maihin verrattuna suhteellisen yksivärinen, vaikka erityisesti rannikkoseutua raidoittaisi naapurimaa Ruotsin pääväri. Suurimmissa kaupungeissa näkyisi kuitenkin monia erivärisiä pisteitä.

Kansallisvaltioiden ja kielten epäidenttisyys tuskin tulee kenellekään yllätyksenä. Siitä huolimatta ainakin Suomessa kansallinen kieli-identiteetti on oletusarvoltaan yksi- tai korkeintaan kaksikielinen.

Suomalainen seitsemännen luokan äidinkielen oppikirjan alussa sanotaan näin: ”Jokaisella ihmisellä on äidinkieli.” Väite ei kuitenkaan tarkasti ottaen pidä paikkaansa, sillä monissa perheissä puhutaan kahta tai useampaa kieltä.
Siinäkään tapauksessa, että ajattelisimme äidinkielen sananmukaisesti äidin puhumaksi kieleksi, asia ei ole välttämättä sen yksinkertaisempi, sillä äitikin saattaa olla perhetaustaltaan kaksi- tai monikielinen.

Suomen kouluissa annetaan opetusta yli 50 äidinkielessä. Kukaan ei tiedä tarkalleen kouluissa puhuttujen kielten määrää. Lisääntyvästä monikielisyydestä huolimatta yhä useampi suomalainen koululainen opiskelee oppiaineessa nimeltään ”äidinkieli ja kirjallisuus” jotain aivan muuta kuin omassa perheessään puhuttavaa kieltä.

Tutkijat ovat kuitenkin jo pitkään sanoneet, että yksikielisyys on poikkeama ihmisyhteisöille luontaisesta useiden kielten yhteiselosta. Monikielisyyden mieltäminen normaaliksi asiaintilaksi merkitsee isoa muutosta siinä, millaiseksi maaksi Suomi kuvitellaan.

Brittiläisen televisiosarjan sketsissä mies ilmoittautuu ”englanti toisena kielenä” -kurssille. Virkailija huomaa heti, että mies puhuu englantia kuin äidinkielinen, ja ihmettelee, miksi tämä haluaa maahanmuuttajille tarkoitetulle kielikurssille. Korostetun yläluokkaista englantia puhuva mies vastaa: ”Totta kai osaan puhua englantia, mutta en osaa puhua sitä toisena kielenä.”

Sketsi ei näin kerrottuna ole erityisen hauska, mutta hyvien vitsien lailla se paljastaa jonkin sosiaalista kanssakäymistä säätelevän mekanismin. Se, että osaa suomea ensikielenään, ei tarkoita sitä, että osaisi kommunikoida sen avulla sujuvasti suomea toisena kielenä puhuvien kanssa.

Kielitaito on monimutkainen asia. Aika monilla suomea niin sanotusti äidinkielenään puhuvilla on vaikeuksia ilmaista itseään esimerkiksi kirjakielellä. Seiskaluokan äidinkielenkirjassa sanotaan niinkin, että ”kirjakieli on jokaisen ensimmäinen vieras kieli”. Kirjassa korostetaan, että kirjakielen taitoa tarvitaan miltei jokaisessa työssä.

Toisaalta joku suomea toisena kielenä puhuva saattaa ilmaista itseään aivan ymmärrettävästi, mutta paljastaa toiskielisyytensä tekemällä jonkin sellaisen virheen, jota äidinkielinen ei tekisi. Viestin perillemenon kannalta virhe saattaa olla aivan mitätön, mutta puhuja leimautuu sen takia kielipuoleksi.

Kielitaito ei ole pelkästään yksityinen asia, sillä sen kautta säädellään koulutusta ja työmarkkinoita. Suomessa kaivataan kipeästi asennemuutosta. Kun ajattelua muutetaan niin, että yksikielisyyden normi menettää valta-asemansa ja Suomen kielikartta nähdään moniväriseksi, on helpompaa päästä eroon siitä vastakkainasettelusta, että on kieltä oikein tai väärin puhuvia ihmisiä. Se auttaisi näkemään, että kielitaitoja on monenlaisia. Tällöin jäykkä vaatimus
tietynlaisesta kielitaidosta ei hidastaisi ihmisten työllistymistä.