Osama Alaloulou: Kun kaikki ovet sulkeutuvat

 

Kuka minä olen ja missä? Olenko olemassa? kyselin itseltäni epäuskon ja kauhun vallassa avattuani silmäni. Kuin heräisi syvästä unesta tietämättä mitä ympärillä tapahtuu. Vei muutaman sekunnin ymmärtää, että minä todella olen se ihminen, joka saapui edellisenä iltana Suomesta Syyriaan saadakseen perheensä ulos maasta, kun Syyrian armeija oli käynnistänyt sotilasoperaation vallatakseen oppositiolta kotikaupunkimme takaisin.

Sähköt olivat poikki, joten oli vaikea tunnistaa perheenjäseniään. Kaupungin yllä jyrisevän hävittäjän ääni oli hirvittävä. Veljenpoikani alkoivat huutaa kovempaa ja kovempaa ”Isä, isä, pelottaa, ne tappaa meidät kaikki”.

16-vuotias sisareni Suzan sytytti kynttilän ja saatoin nähdä äitini heittävän kätensä ylös ja irvistävän pelosta. Hän rukoili jumalan pelastavan lapset, äidit ja isät, vanhat ja nuoret hävittäjän hirvitykseltä ja sanoi sodan ja hallinnon julmuuden uuvuttaneen heidät täysin. Huoneen nurkassa veljeni ja heidän vaimonsa pitivät lapsia sylissään ja yrittivät rauhoittaa heitä teeskentelemällä hymyä. ”Hyvät ihmiset, kyllä kaikki järjestyy, älkää huoliko”, isäni sanoi rauhallisella äänellä.

Hän kääntyi minun puoleeni ja sanoi: ”Poika, siitä lähtien kun Vapaan Syyrian armeija (Free Syrian Army, FSA) valtasi tämän kaupungin hallituksen kontrollista, olemme eläneet tätä samaa päivästä toiseen. Armeijan koneet ja tankit pommittavat meitä viidentoista kilometrin päässä olevasta tukikohdasta. Venäjä toimittaa täysillä Assadille raskasta aseistusta. Pommit tappavat lapsia, naisia ja miehiä. Ihmiset pakenevat Homsista ja Damaskoksesta, mutta eivät he ole turvassa täällä. Kukaan ei ole”, isä sanoi.

Hävittäjät pommittivat jossakin päin kaupunkia ja meteli oli uskomaton. Ovet aukeilivat, tuhkaa lensi kasvoihin.

Kifah, 35-vuotias sisareni, juoksi pieni vauvansa sylissään alas kellariin. Ihmiset käyttävät kellareita suojautuakseen, tai ainakin päästäkseen pakoon hävittäjien hirvittävää ääntä.

Kukaan ei tiennyt missä räjähdykset tapahtuivat, mutta sitten hävittäjän ääni hävisi. Kaikkien kasvot näyttivät romahtaneilta ja surullisilta. Lapset alkoivat nauraa ja leikkiä keskenään. Muut alkoivat jutustella. Kaikki tapahtunut oli käsittämätöntä, mielikuvituksen tuolla puolen. Sanoin isälle, että meidän on lähdettävä maasta. Minä vuokraan asunnon Turkista tai jostakin, jotta lapset pääsevät kouluun ja ovat turvassa.

”Kuule, poika, Turkin rajan ylittämiseen tarvitaan passit, jotka joillakin meistä on ja joillakin ei, tai sitten ne eivät ole voimassa enää. Emmehän voi mennä hallituksen kontrolloimaan virastoon uusimaan niitä, koska meidät pidätetään pelkästään siksi että tulemme opposition hallitsemasta kaupungista. Niin se nykyään menee.”

Ambulanssin ääni keskeytti meidät, kun ulkona vietiin kuolleita ja haavoittuneita ihmisiä sairaaloihin.

Pää painuksissa muistaen isäni viimeiset sanat lähdin kävelemään pimeään, ja yritin päästä eroon surusta, saavuttaa rauhan. Kaupunki vaikutti olevan kuollut, asukkaita vailla ja kaikui hiljaisuutta. Onnistuin rauhoittumaan sisäisesti, jatkoin kävelemistä ja miettimistä kunnes palasin takaisin taloomme.

Isä istui kirja toisessa ja savuke toisessa kädessä. Isä, on jo myöhä, eikö sinun pitäisi olla nukkumassa, minä kysyin. Hän raapi puoliksi harmaita hiuksiaan ja sanoi odottavansa hävittäjän tulevan tappamaan heidät, koska kertaheitolla kuoleminen on parempi kuin jatkuva kuoleminen. En pystynyt pidättämään kyyneliäni ja halasin häntä. Isä, älä sano noin, kyllä jokaisella hyvällä tarinalla on loppu. Kärsimys päättyy vapauteen, etkö itse osallistunut hallinnon vastaisiin mielenosoituksiin vapauden puolesta?

”Tottakai, yritimmehän me, mutta kaikki jättivät meidät yksin tuon diktaattorin armoille”, isä sanoi. ”Sinun ei pidä jäädä tänne, menisit takaisin Suomeen ja keskittyisit opintoihisi ja jättäisit meidät kohtalomme varaan.”

Hei vapaustaistelija, älä sano noin. Minä pysyn täällä kunnes löydämme keinon saada teidät ulos täältä, minä sanoin.

”Opiskellessani lakimieheksi Damaskoksen yliopistossa minä aina toivoin näkeväni ihmisoikeuksien toteutumisen enkä pelkästään lukevani niistä. Nyt hallinto on varastanut ne meiltä, toiveeni näyttävät olevan niin kaukana todellisuudesta. Lupaan toimia niiden puolesta loppuun saakka, vaikka olenkin jo 58-vuotias”, isä sanoi katsellen taivaalle ja jatkoi sitten kirjansa lukemista.

Se oli surullisin ja koskettavin ilta ikinä. Olin Syyriassa lähes kaksi kuukautta ja koin epäinhimilliset olosuhteet päivästä toiseen kunnes minun oli päätettävä palaanko Suomeen vai jäänkö sinne perheeni luo saadakseni heidät ulos maasta. Päätin toimia jälkimmäisellä tavalla, mutta perhe oli eri mieltä. Äiti sanoi, etten voi jäädä vaan minun on palattava opiskelemaan.

Mitä, takaisin Suomeenko, pois näiden ihmisten luota? Jättää heidät tulituksen alle, ilman sähköä ja vettä? Pikkuveljen ja -siskon, jotka eivät ole päässeet vuoteen kouluun ja jotka olet luvannut tuoda Suomeen opiskelemaan, kyselin itseltäni surullisena ja pettyneenä.

Kaikki sanovat samaa: Parempi kuolla kerralla kuin joka ikinen päivä

Äiti laittoi matkatavarani valmiiksi. Isä katsoi minua ja hymyili: ”Mehän tavataan pian, Osama, eikö niin?” Minusta tuntui, että hän valehteli eikä paljastanut todellisia ajatuksiaan. Hän vain halusi motivoida minua ennen kuin sanomme näkemiin.

Tottakai, isä, nähdään pian, minä vastasin enkä pitänyt sanojani rehellisinä. Välttyäkseni näkemästä äidin, siskojen ja veljien kyyneliä kannoin matkalaukkuni ja lähdin. Ajattelin, että Suomesta käsin minulla olisi enemmän mahdollisuuksia auttaa heitä. Kulmauksessa Hazem katsoi minuun: ”Milloin sinä hankit minulle passin että pääsen Suomeen? Kaipaan koulua”, hän sanoi viattomien kyyneleidensä valuessa. Älä huoli, kulta, kyllä minä sinulle passin hankin, sanoin ja hyvästelin hänet.

Yritän aina pitää lupaukseni, kun jotain lupaan, mutta Hazemin tapauksessa se on liian kaukana todellisuudesta, ainakin niin kauan kun Syyrian konflikti jatkuu.

On kulunut kolme vuotta siitä kun kaikki tämä tapahtui. Kaupunki, jossa perheeni eli, ei ole enää Vapaan Syyrian armeijan hallussa. Sen on vuoden 2014 alussa kaapannut ISIS. ISIS on teloittanut kaikki FSA:n taistelijat ja kannattajat sekä kaikki, joilla oli kytköksiä siihen. Isäni työskenteli kolme vuotta tuomarina kaupungin virallisessa tuomioistuimessa.

”Kun ISIS otti vallan kaupungissa, en halunnut lähteä kaupungista vaan taistella vastaan, mutta he alkoivat teloittaa ystäviäni ja tuoda ruumiita perheiden luokse. Muutaman päivän vietin sisällä talossa ja ajattelin heidän tulevan pidättämään minutkin. En pystynyt nukkumaan, koska arvelin heidän tulevan millä hetkellä hyvänsä”, isä kertoi saavuttuaan Turkkiin sen jälkeen kun ISIS oli vallannut kaupungin. Isä, äiti, veli Hazem ja sisko Suzan ylittivät rajan Turkkiin laittomasti.

Kirjoitan näitä sanoja marraskuussa 2015 Helsingissä, kun vanhempani pikkusiskon ja -veljen kanssa asuvat Turkissa. Vuoden 2014 jälkeen he eivät ole voineet palata Syyriaan, sillä sekä ISIS että Assadin hallinto ovat heidän perässään.

Perheeni ei ole halunnut mennä pakolaisleiriin, jossa olot ovat epäinhimilliset. Poliisi estää leireillä elävien ihmisten liikkumisen ja sieltä poistumiseen tarvitaan lupa. Joka kerta kun haluaa syödä, on jonotettava tuntikaupalla ruokaa. Monet syyrialaiset ovat halunneet pois leireiltä ja palata kotiin. Kaikki sanovat samaa: Parempi kuolla kerralla kuin joka ikinen päivä.

Sisareni Kifah ja vanhemmat veljeni ovat pysyneet kotikaupungissamme. Joka kerta kun he yrittivät ulos Syyriasta, tapahtui joku tragedia. Raja oli suljettu tai poliisi ei päästänyt heitä sen yli. Eid-juhlan aikana portit avattiin, mutta he eivät päässeet läpi, koska rajan yli haluavia ihmisiä oli niin valtava määrä.

Perheenjäseneni Turkisssa asuvat vuokra-asunnossa, eivät osaa turkkia eivätkä saa työtä. He ovat olleet vailla tuloja jo pari vuotta. Juuri tästä syystä monet pakolaiset yrittävät päästä Eurooppaan.

Hazem on nyt 16-vuotias eikä ole päässyt kouluun vuoden 2011 jälkeen. Suzanin tilanne on aivan sama. Muutama päivä sitten Hazem kertoi miettineensä laitonta matkustamista Eurooppaan. ”Näethän, minä en tee täällä Turkissa mitään. Tapan tulevaisuuteni, jopa mereen hukkuminen olisi parempi kuin jäädä tänne, minun täytyy päästä pois tästä helvetistä”, Hazem kirjoitti minulle Facebookissa.

Osama Alaloulou

Kirjoittaja Osama Alaloulou on Suomessa asuva syyrialainen freelancer-kolumnisti, yhteiskuntatieteiden maisteri ja kansainvälisen ihmisoikeuslainsäädännön opiskelija Åbo Akademissa

Kuva Arto Timonen