Pakolaisneuvonta 16.12.2015, Osama

Osama Alaloulou: Olen perusturvapaikanhakija

 

Olen 25-vuotias nuori mies. Synnyin pienessä kylässä lähellä Bagdadia. Äitini on opettaja, ja isäni taksikuski. Minulla on kaksi sisarusta. Nuorin veljeni on yläasteella ja siskoni on töissä räätälinä, vaikka hän on vasta 15-vyotias. Hänen piti mennä töihin, jotta hän voisi tukea perhettäni taloudellisesti, sillä vanhempani olivat välillä työttöminä.

Anteeksi, olen kotoisin myös Afganistanista, Syyriasta ja Somaliasta. Olin opettajana lukiossa, insinöörinä Damaskoksessa ja Kabulissa, eläinlääkärinä Mosulissa ja Aleppossa. Olen lukutaidoton, sillä niin kuin moni turvapaikanhakija, en ole koskaan päässyt kouluun. Kuuluin kotimaani uskonnolliseen vähemmistöön ja etniseen enemmistöön.

En ollut aktiivinen poliittisesti, eikä äitinikään. Isä oli ihmisoikeusaktivisti ja kritisoi hallintoa, vaikka hänellä ei ollut koulutusta. Itse olin naisten ja eläinten oikeuksien kannattaja, enkä pitänyt yhteiskuntani tavasta kohdella naisia toisen luokan kansalaisina.

Kerran keskellä yötä kotiimme tunkeutui naamioituja miehiä, jotka pidättivät isäni ja veivät hänet autolla tuntemattomaan paikkaan. Heillä oli mustat vaatteet. He saattoivat olla tiedustelupalvelun miehiä tai valtion agentteja. Eräänä aamuna muutaman viikon kuluttua tästä joku koputti oveen. Äitini avasi oven ja näki, kun isäni heitettiin maahan. Hän oli kuollut. Menimme ilmoittamaan poliisille, mutta he eivät välittäneet siitä.

Päätimme muutamien ystävieni kanssa järjestää rauhallisen mielenosoituksen hallitusta vastaan. Mielenosoituksen alettua poliisi ja sotilaat saapuivat paikalle. He pidättivät minut ja ystäväni. Meidät vietiin vankilaan. Meitä oli 15 ihmistä pienessä huoneessa. Meidät jätettiin muutamaksi päiväksi ilman ruokaa ja vettä. Poliisit uhkasivat kuulustelujen aikana tappaa meidät: he työnsivät pistoolin tai kiväärin piipun suuhumme tai ohimollemme.

Pääsin läpi aidasta, joka raapi vatsani ja selkäni verille

Lahjoin vartijan päästäkseni pois vankilasta. Pakenin vuorten keskellä. Tapasin salakuljettajan, joka auttoi minut pois maasta. Pääsin läpi aidasta, joka raapi minua niin, että vatsani ja selkäni vuosivat verta. Monet ihmiset yrittivät päästä laittomasti pois maasta. Siellä oli lapsia ja naisia, nuoria ja vanhoja. Maksoin salakuljettajalleni 2000 euroa.

Pääsin Izmirin kaupunkiin Turkissa. Kun saavuin keskustaan, kaksi miestä tuli luokseni ja kysyi, haluaisinko matkustaa Kreikan saarille. Sovimme, että maksan heille 3000 euroa. Turkin poliisi ja kaksi miestä iskivät silmää.

Salakuljettajat neuvoivat minua odottamaan muutaman päivän. Salakuljettajien lähtiessä paikalta näin heidän ojentavan poliiseille jotakin.
Matkan ajankohtaa ei vielä tiedetty. He lupasivat soittaa minulle, kun ovat valmiita salakuljettamaan minut. Viidennen päivän aamuna he sitten soittivat. Kävelin neljä tuntia vuorilla ja metsissä kaupungista rannikolle.

Pienessä kumiveneessä oli varmasti 30 ihmistä. Salakuljettajat pyysivät erästä vanhaa miestä ajamaan venettä ja lähtivät itse pois, vaikka tuo mies ei ollut koskaan ajanut venettä tai edes autoa aiemmin. Salakuljettajat käskivät meidän heittää omaisuutemme mereen, jotta veneessä olisi vähemmän painoa. Heitin pois rannekelloni, jonka olin saanut lahjaksi isältäni. Heitin pois myös paitani, jonka olin ostanut ystäväni juhlia varten.

Lapsille varatut kellukkeet oli tarkoitettu uima-altaaseen, ei merelle.

Kumivene pysyi vaivoin pinnalla, ja sen moottori oli hyytynyt jo ainakin kolme kertaa matkan aikana. Ihmiset veneessä pelkäsivät. Paniikin iskiessä lapset itkivät, ja aikuiset rukoilivat jumalaansa. He eivät osanneet uida, ja lapsille varatut kellukkeet oli tarkoitettu uima-altaaseen, ei merelle.

Kolmen tunnin kuluttua rantauduimme lopulta Kreikkaan. Siellä sovin salakuljettajien kanssa, että matkustan Suomeen pakettiautossa. Maksoin heille 5000 euroa, ja matka kesti 15 päivää.
Olen ollut nyt vastaanottokeskuksessa Suomessa viisi kuukautta. Olen huolissani äidistäni ja sisaruksistani, jotka jäivät kotikylääni. Ei ole helppoa olla yhteydessä heidän kanssaan, koska siellä on nyt iso joukko hallitusta vastaan taistelevia ihmisiä, ja taistelut ovat levinneet myös meidän kylämme alueelle.

Tilanteeni vastaottokeskuksessa stressaa. En tiedä, milloin päätös hakemukseeni tulee tai mitä tekisin, jos hakemustani ei hyväksytäkään? Entä jos hakemukseni hyväksytään: saisinko tuotua perheeni Suomeen? Hallitus on kuulemma kiristänyt turvapaikan saaneiden mahdollisuutta saada perheensä Suomeen.

En koskaan halunnut turvapaikanhakijaksi. Halusin elää.

Vastaanottokeskuksessa järjestetään suomenkielen kursseja, mutta en voi keskittyä opiskelemaan, sillä olen niin huolissani perheestäni. Haluaisin tehdä töitä, mutta turvapaikanhakijana se on vaikeaa.
Joskus tuntuu siltä, että haluan palata takaisin kotiin, mutta pelkään, että hallitus tai muut taistelujen osapuolet kidnappaavat tai tappavat minut.

En koskaan halunnut turvapaikanhakijaksi. En halunnut lähteä pois kylästäni, olla kaukana perheestäni. Minulla ei vain ollut muuta vaihtoehtoa: tulin Suomeen, koska halusin elää.

Uuteenavuotena jotkut turvapaikanhakijat olivat kuulemma ahdistelleet naisia Suomessa ja muissa eurooppalaisissa kaupungeissa. Itse nukuin uuden vuoden yön vastaottokeskuksessa. Muutamat kämppäkaverini lähtivät juhlimaan enkä minä tiedä minne he menivät tai mitä he tekivät.Jos jotkut heistä ovatkin ahdistelleet suomalaisia tyttöjä, minulla ei ole tekemistä näiden tapahtumien kanssa.

Tämä on minun tarinani. Olen perusturvapaikanhakija, sellainen kuin suurin osa turvapaikanhakijoista.

Kirjoittaja Osama Alaloulou on Suomessa asuva syyrialainen freelancer-kolumnisti ja yhteiskuntatieteiden maisteri. Hän tuli Suomeen vaihto-opiskelijaksi Joensuuhun  ja suorittaa parhaillaan kansainvälisen ihmisoikeuslainsäädännön opintoja Åbo Akademissa. Kirjoittaja ei ole koskaan hakenut turvapaikkaa.