Pirjo Honkasalo: Viha ei säily hengissä yksin

Jos ihmiset havahtuvat viholliskuviensa keinotekoisuuteen, vihasta voi tulla turhaa, arvioi elokuvaohjaaja Pirjo Honkasalo.

Dokumenttielokuva Melancholian kolme huonetta on Pirjo Honkasalon tulkinta käskystä Älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi. Dokumentissa kuvataan
Pietarin lähistöllä sijaitsevan Kronstadtin sotilasakatemian poikia, Groznyin raunioiden keskellä sinnitteleviä tsetseenejä ja Ingusian kauniiden maisemien keskellä olevia pakolaisleirejä.

Eniten Honkasalo keskittyy lapsiin ja kuvaa heidän katseitaan ja kaipaustaan. ”Näen lapset tyhjinä tauluina, joihin istutetaan viholliskuvia”, Honkasalo kertoo. ”Näytän heidät myös hiljaisina, koska hiljaisuudessa olemme kaikki samanlaisia. Hiljaisuudessa ihminen on pyhimmillään.”

Dokumentti kuvaa Venäjän ja Tsetsenian kriisin kehyksissä sitä, kuinka kansallisia viholliskuvia rakennetaan ja ylläpidetään. Viha ei säily hengissä yksin; sitä on ruokittava. Kierre syntyy, kun lapset kasvatetaan vihaamaan. Vihasta tulee osa heidän identiteettiään eivätkä he pysty muistamaan, että heihin on istutettu väärä todistus lähimmäisestä.

Dokumenttiohjaaja ei vapaudu vastuusta

Dokumenttiohjaajan eettiselle vastuulle ei ole sääntöjä tai rajoja. Honkasalo on itsekin käynyt monella riskirajalla. ”Eettisyys on kuitenkin kaksisuuntaista: jos inhimillisen paljauden näyttäminen dokumentissa haavoittaa, se voi kuitenkin myös auttaa. Ihmiset ovat myös älykkäitä. He näyttävät juuri sen verran, kuin ohjaaja ansaitsee”, Honkasalo toteaa. ”Sama pätee myös lapsiin.”

Dokumenttiohjaajana Honkasalo on useasti katsonut vaikeita asioita suoraan silmiin, mutta kuinka hän lähestyy inhimillisen kokemuksen paljautta? Kuinka ohjaaja voi päästä moninkertaisen toiseuden taakse ja tavoittaa jotakin yleisinhimillistä? ”Lähtökohta on antaa asioiden olla monimutkaisia”, Honkasalo näkee. Syrjintä syntyy yksinkertaistamisesta. Vastuun ottaminen ja sen ymmärtäminen on kuitenkin merkittävä osa ohjaajan työtä.  ”Dokumenttiohjaaja ei koskaan vapaudu vastuusta, vaikka kohde antaisikin luvan. Lähtökohta valikoi elokuvantekijöiksi ihmisiä, jotka ovat kuvattavan puolella.”

Dokumentti kuvaa todellisuutta hetken, mutta sen jälkeen tarina jatkuu. Melancholian kolmen huoneen murhenäytelmä jatkui siten, että elokuvassa esiintynyt, Groznyin enkelinä tunnettu Hadizhat Gataeva vangittiin kotiväkivallasta syytettynä miehensä Malik Gataevan kanssa. Pariskunta on ensimmäisestä Tsetsenian sodasta lähtien pelastanut lapsia Groznyin kaduilta. Heidän orpokotiaan ovat tukeneet ja tarkkailleet saksalaiset avustusjärjestöt, jotka eivät ole koskaan havainneet jälkeäkään väkivallasta tai muista väärinkäytöksistä. Läheisesti Gataevan tunteva Honkasalo pitääkin tapausta selkeänä poliittisena ajojahtina.

Vihan kiertokulku murrettavissa

Pirjo Honkasalolle jäi lukuisista kuvausmatkoista paljon kauniita muistoja rankkojen kokemusten rinnalle. ”Kadulta pelastettujen lasten avautuminen teki vaikutuksen; näin kuinka aivan hiljaiset lapset alkoivat vähitellen puhua. Lastenkodissa oli paljon vaistonvaraista terapiaa ja toivoa. Muistan myös erään yksijalkaisen pojan, jota toinen poika kiusoitteli. Rangaistukseksi kiusaajan täytyi palvella toista poikaa kaksi viikkoa. Rangaistus osoittautuikin aluksi uskomattomalle ystävyydelle.”

Vaikka viha on keinotekoisesti ylläpidettyä kurjuuden kiertokulkua, sen logiikan voi kuitenkin Honkasalon mukaan murtaa. ”Vihasta luopuminen ei ole kuitenkaan rationaalinen kokemus. Kokemuksessa pitää olla läsnä jotakin, jota voimme kutsua armoksi. On traagista, että ihmisillä voi olla valmius purkaa yhteistä historiaansa, mutta valtio voi tuhota tai estää sen.”

Melancholian kolme huonetta on saanut paljon kansainvälistä huomiota ja lukuisia palkintoja. Hienoin vastaanotto on Honkasalon mukaan ollut
Palestiinassa ja Israelissa, jossa ihmiset ovat kokeneet elokuvan kertovan heidän elämästään. Myös Lähi-idässä annetaan vääriä todistuksia lähimmäisestä.

Teksti: Anu Koikkalainen
Kuva: Teemu Kuusimurto