Small picture Setumo Bodibe2

Sedumo Bodibe: Auttamisen anatomia

Olin Bosnian pääkaupungissa, rauhallisessa Sarajevon kaupungissa. Kuljin rauhallisia katuja, sodan runtelemassa kaupungissa. Olen unelmoinut huonoista lähtökohdista elämään suuntaavien lasten ja nuorten auttamisesta jo vuosia. Vihdoin olin auttamassa apua tarvitsevia. Ajatus siitä, että voin auttaa näitä lapsia materialla ja hetkellisellä läsnäolollani, oli saamassa kovan kolauksen.

Tutustuttuani Sarajevon köyhimpään orpokotiin, päätin, että teen kaikkeni parantaakseni siellä elämäänsä aloittelevien, karuja kohtaloita kohdanneita lapsia ja nuoria. Uudelleenrakentaisin koripallokentän, toisin vaatteita, kenkiä ja elektroniikkaa. Yrittäisin auttaa näitä nuoria näkemään paremman huomisen.

Lapset puhuivat vain vähän englantia, ja vaikka tituleeraan itseni kielimieheksi, en kuitenkaan vielä taipunut sujuvaan bosnian kieleen. Kuitenkin ymmärsimme toisiamme yllättävänkin hyvin.

”Can you take me?” (Voitko viedä minut?) ja lapsi näyttää lentokoneen siipiä käsillään. Tämän jälkeen osoittaa minua ja sanoo “Home” (kotiin). En saanut sanaa suustani. Kyynel valuu poskeani pitkin ja nopeasti havahdun pyyhkimään sen. Naurahdan ja halaan poikaa. En saa vieläkään sanottua mitään. Jäämme kuuntelemaan musiikkia vielä hetkeksi.

Tajuan, että kun minä lennän takaisin suomeen, poika ja muut lapset jäävät tänne. Minun lupaukseni tulla takaisin ei saa olla vain sanan helinää. Tajusin mistä auttamisessa on kyse. Ihmisten kohtaamista avoimesti, hyväksyen heidän todellisuutensa.

”Älä tee muille sitä, mitä haluaisit itsellesi tehtävän. Makunne voivat olla erilaisia.”
– George Bernard Shaw, kirjailija

En voinut mitenkään tietää orpokotiin mennessäni, mitä he todella halusivat. Kun tajusin, että minun pitää kuunnella, olin auttamisen ytimessä.

Haluan, että esimerkiksi kyseisillä nuorilla olisi avut elämään orpokodin jälkeen. Moni putoaa tyhjiöön, vaikka heillä olisi työ tai koulupaikka. He ovat kuitenkin tottuneet yhteisöön ympärillä, jota ei välttämättä olekaan enää täysi-ikäisyyden jälkeen. Keksimme yhdessä rakentaa vahvemmat siteet lasten ja nuorten harrastuksiin, missä he ovat osa yhteisöä, joka on mahdollista säilyttää entisellään, vaikka elämäntilanteet muuttuisivat.

Want to help? Shut up and listen

Katselin erittäin mielenkiintoista TED puhetta Ernesto Sirollilta: Want to help? Shut up and listen ( Haluatko auttaa? Ole hiljaa ja kuuntele), jossa yli 40 vuoden kehitysyhteistyökokemuksen omaava italialainen kertoo kokemuksiaan auttamisen perusperiaatteista. Hän kertoi esimerkiksi, kuinka nuorena miehenä hän oli ollut kehitysapuhankkeissa Afrikassa ja kaikki projektit olivat epäonnistuneet, yhdestä yksinkertaisesta syystä. Paikallisia ihmisiä ei kuunneltu. Olinko itse Bosniassa auttamassa lapsia vai itseäni, ja onko sillä mitään väliä? Pyhittääkö teko tarkoituksen?

“Anna miehelle kala, niin ruokit hänet päiväksi. Opeta hänet kalastamaan ja ruokit hänet loppuelämäksi.”

Toinen asia, joka auttamisen suhteen nousi mieleeni, on kysymys: Kuinka voisin auttaa parhaiten ja mahdollisimman monia?  Olen miettinyt asiaa päivittäin Suomen ja maailman mittakaavassa. Ehkä eniten esillä on ollut kysymys turvapaikanhakijoiden integroitumisesta. Näen ympärilläni ihmisiä, jotka haluaisivat auttaa, mutta eivät tiedä miten. On oma elämä, perhe ja töissäkin pitäisi käydä. Kaikki eivät pääse vetämään futisharkkoja tai virkkuukerhoja turvapaikanhakijoille, vaikka haluaisivatkin auttaa. Aika ei vain tunnu riittävän. Uskon kuitenkin, että kaikki pystyvät kohtelemaan muita kuin haluasi itseään kohdeltavan.

“Ei minusta ole koskaan
joukkojen edessä marssimaan
tai barrikadeilla laulamaan,
mutta minä voin
solmia kengännauhoja,
pyyhkiä kyyneleitä,
etsiä silmälaseja,
puhaltaa kohmettuneisiin käsiin,
avata ovia,
lukea päiväntekstiä
tai mitä tahansa tällaista,
sillä niin monelta puuttuu yhä
kädet, jalat, silmät”
– Aune Mäkinen

Onko itsekästä auttaa niin kuin haluaisi itseä autettavan? Enhän voi millään voi ymmärtää, kuinka sudanilainen katulapsi haluasi itseään autettavan. Enkä sen enempää voi ymmärtää miltä tuntuu olla lapsi väkivaltaisessa perheessä, vaikka perhe asuisi naapurissani. Minun todellisuuteni on se, miten ymmärrän maailmaa, mikä mielestäni on oikein ja väärin.

”Yksinkertaiset itsekkäät ihmiset ajattelevat aina itseään, ja seuraukset ovat kielteiset. Viisaat itsekkäät ihmiset ajattelevat muita ja auttavat muita niin paljon kuin voivat, ja sen seurauksena hyötyvät itse.”
– Dalai Lama

Uskon että, kun kuuntelemme ihmistä, jota yritämme auttaa, pääsemme auttamisen ytimeen. Se ei kuitenkaan kaikessa yksinkertaisuudessaan ole helppoa. Minun on mahdotonta tietää, miltä tuntuu olla muslimi Pariisin tapahtumien ja siitä taas aiheutuneen islamofobian aallon jälkeen, mutta voin yrittää omalla toiminnallani. Samaa asiaa aion ainakin itse pitää mukanani kaikessa auttamisessani. Kaikkea minunkaan ei tarvitse ymmärtää voidakseni auttaa. Mutta pidän silmäni ja korvani auki, enkä yritä auttaa kuinka haluaisin itseäni autettavan, mutta kohtelen ihmisiä, kuinka haluaisin itseäni kohdeltavan.

Setumo Bodibe on Nokialla asuva koripallovalmentaja, joka osallistui Muuttoliikkeessä-projektin Diasporakirjoittajien työpajaan syksyllä 2015.