Sucdi Mumin: Nuoruus vailla huolettomuutta

“Isoveljemme on ollut enemmän kuin veli meille. Hän on aina ollut tukena ja yrittänyt olla äiti ja isä meille. Hän oli aina huolissaan ja painosti meitä opiskelemaan, antoi hyviä neuvoja ja on katsonut tulevaisuuteen. Ilman häntä emme olisi päässeet tähän asti. Hän ajatteli aina meitä ensin ja sitten vasta itseään.

Isovelikin oli äidin lähtiessä alaikäinen, juuri täyttänyt 17 vuotta. Hän on ollut tosi rohkea, hankki heti 18-vuotiaana ajokortin ja pienen auton siltä varalta, että me tarvitsemme jotain, kuten kuljettaa ostoksia. Hän valmistui merkonomiksi, oli töissä McDonaldsissa ja vanhusten palvelutalossa. Sitten hän muutti Helsinkiin, aloitti muutama vuosi sitten bussinkuljettajana ja tekee sitä työtä edelleen. Me nuoremmatkin muutimme hänen perässään Helsinkiin. Toinenkin veli opiskelee ja työskentelee samalla invataksin kuljettajana.

Meillä menee hyvin, me pärjäämme. Mutta se, että olen itse opiskeleva yksinhuoltaja, tarkoittaa että tarvitsisin vielä äidin tukea. Vaikeaa on esimerkiksi silloin, kun lapsi on sairaana. Meillä on Suomessa myös eno, joka asuu Espoossa. Pidämme yhteyttä, tiedustelemme vointia ja kysymme hänen mielipidettään isoihin asioihin, mutta aikuisina emme tarvitse häntä enää niin paljon.

Tukea ja turvaa, mutta ei huolettomuutta

Oliko lapsuuteni turvaton? Oli ja ei samaan aikaan. Tietenkin miettimistä ja vastuuta on enemmän, kun omia vanhempia ei ole. Minulta on puuttunut teini-iän huolettomuus. Monet lapset polttavat ja juovat, tekevät kiellettyjä asioita teini-ikäisinä. Meillä ei ollut nuorenakaan sellaista, koska oli vain me kolme. Juhlimme tietysti ystävien kanssa, mutta kukaan meistä ei ole juonut tai polttanut. Alkoholi on kielletty uskonnollisestikin. Meillä on uskonto, rukoilemme ja minä käytän peittäviä vaatteita, mutta tietysti pidämme myös hauskaa. Mielestäni olen keskivertomuslimi, en hyvä enkä huono.

Suomi on turvallinen maa ja veljet ovat lähellä. Välillä minusta on tuntunut, että somalialaiset eivät välttämättä pidä niin arvokkaana sellaista tyttöä, jolla ei ole vanhempia. Tyttö tarvitsisi äitiä tai siskoa. Veljien kanssaan ei voi puhua kaikista asioista samalla tavalla. Tässä asiassa olin hieman turvaton, mutta muuten kaikki oli hyvin.

Oravaisissa ohjaajat olivat todella mukavia ja auttoivat paljon. Vaikka se varmasti oli heidän työtään, koin että se oli enemmän. Samoin edustajani on toivottanut minut tervetulleeksi perheeseensä juhlapyhinä, vietimme paljon aikaa yhdessä hänen perheensä kanssa. Olen saanut tukea.

Viisi vuotta katosi hetkessä

Kun saimme tietää äidin asuvan Sveitsissä, yritimme heti päästä sinne. Emme saaneet viisumia, koska silloin muukalaispassilla ei saanut sitä. Onneksi tämä muuttui jonkin aikaa sitten. Pääsimme tapaamaan äitiä veljien kanssa. Emme olleet nähneet toisiamme viiteen vuoteen, mutta unohdin kaiken vihaisuuden tapaamishetkellä. Itkin ja halasin vain äitiä, tuntui että nyt on turvallista, kun on äidin lähellä. Viisi vuotta katosi hetkessä.

Tietenkin ymmärrän, kun äiti on selittänyt, miksi hän teki niin kuin teki. Hän ajatteli meidän parastamme, koska jos olisimme kaikki joutuneet takaisin Kreikkaan, meillä ei olisi ollut mitään elämää siellä. Siellä ei olisi ollut edes asuntoa. Yksi henkilö olisi jotenkin voinut pärjätäkin, mutta me olimme perhe, jossa oli alaikäisiä lapsia. Kyllä äiti vielä nykyäänkin joskus puhuu erostamme. Hänellä on todella ikävä meitä emmekä voineet tavata toisiamme mielemme mukaan. Sveitsiin on kallista matkustaa ja hänen sveitsiläisellä oleskeluluvallaan ei enää pääse matkustamaan Suomeen.

Nykyisin ei onneksi enää tehdä Dublin-palautuksia Kreikkaan, vaikka niitä jatkettiin vuosikausia 2011 saakka, vaikka kaikki tiesivät järkyttävät olosuhteet. Äiti päätti, että on parempi kadota, jotta lapset voivat jäädä Suomeen.

Lapsuudessani sota-aikana Somaliassa ei pystynyt käymään tavallista koulua. Kun tulin Suomeen, olin käynyt vain vuoden koraanikoulua. Osasin lukea ja kirjoittaa tullessani, ja olen yrittänyt ylläpitää arabian kielen taitoani ihmisten kanssa puhumalla ja arabiankielisiä elokuvia katsomalla. Tullessani Suomeen en osannut yhtään englantia perussanoja lukuun ottamatta. Arabia on ollut minulle helpompi oppia kuin englanti. Osaan suomea, englantia, arabiaa ja somalia. Oravaisissa oppimani ruotsinkieli on tyydyttävä, pärjään sillä.

Me saimme oleskeluluvat yksilöllisistä inhimillisistä syistä. Meidän piti odottaa kuusi vuotta, että saatoimme hakea Suomen kansalaisuutta. Nykyään on helpompaa. Kahdella meistä on jo Suomen kansalaisuus, isoveli ei ole vielä saanut päätöstä.

Emme halua syyttää äitiä hänen ratkaisustaan. Meillä oli aikuisen ajattelutapa aikaisemminkin emmekä halunneet syyllistää äitiä, koska me ymmärrämme sen. Äitiyskin on muuttanut ajattelutapaani paljon. Nyt ymmärrän, millaista on olla äiti ja mitä kipuja siihen liittyy. Lapsena ei ymmärrä, miksi äiti on huolissaan tai vihainen jostakin asiasta, mutta nyt ymmärrän. Euroopassa elämä on helpompaa, mutta kuinka vaikeaa se on ollut sota-aikana Somaliassa ja köyhyydessä. En ole köyhä enkä rikas, mutta voin elää elämääni ja opiskella eikä tarvitse miettiä, mitä syödään huomenna ja pääsevätkö lapset opiskelemaan. Äitini on joutunut miettimään tällaisia asioita.

Matka Eurooppaan ei ollut helppo. Minulla on sama kokemus kuin niillä pakolaisilla, joita katson nyt televisiosta. Vene hajosi ja veljeni sairastui vakavasti. Ymmärrän nykyisiä pakolaisia ja tajuan, että äiti halusi meille lapsille hyvää.

Pakolaistilanne tuo muistot mieleen

Olen miettinyt paljon tulevaisuutta. Kahdessa päivässä ei pitkälle pääse, on somalialainen sanonta. Kaikki tapahtuu pikkuhiljaa. Ensimmäiseksi haluan valmistua opinnoista ja saada äidin Suomeen, haluaisin elättää häntä työlläni. Meitä on kolme sisarusta, joten uskoisin sen onnistuvan. Haluan aina auttaa ihmisiä, koska minuakin autettiin pienenä ja nyt on minun vuoroni. Menen vielä naimisiinkin ja saan lisää lapsia, jos oikea mies löytyy. Koulu ja äiti ovat listalla ensimmäisinä ja tietenkin Yusuf, sillä me olemme erottamaton yksikkö. Olen tiiviisti äidin kanssa yhteydessä. Puhumme joka päivä Skypessä. Matkustan äidin luo Sveitsiin poikani Yusufin kanssa, joka kyllä muistaa mummonsa.

Tämänhetkiset tapahtumat tuovat mieleen vanhat muistot. Syksyllä 2015 olen käynyt vapaaehtoisena Pasilan poliisitalolla auttamassa turvapaikanhakijoita esimerkiksi tulkkina. Itkukin on tullut silmään, sillä ihmisillä on nälkä, ahdasta ja heillä lapsia on mukana. Muistan meidän aikaamme, jolloin ei ollut näin paljon ihmisiä ja pääsimme sentään nopeasti vastaanottokeskukseen. Nykyinen tilanne tekee minut surulliseksi. Kun kuulin siitä, mietin miten voin auttaa. Kaveri sanoi, että mene edes seuraksi juttelemaan. Siellä oli suomalaisia naisia, jotka toivat kahvia, teetä ja ruokaa.

Veljeni haluaisi tulevaisuudessa ostaa maata Somaliasta. Olen harjoitellut itseopiskeluna täytekakkujen tekemistä. Voisin avata Somaliassa kahvilan tai leipomon ja viedä sinne jotakin uutta, mitä siellä ei vielä ole. Somalia on vähän rauhoittunut, mutta en ole vielä uskaltanut mennä käymään siellä. Sitten kun tiedämme, että Somalia on turvallinen paikka, menen Yusufin kanssa käymään siellä.”

Sucdi Mumin on 23-vuotias,  opiskelee lähihoitajaksi ja asuu pääkaupunkiseudulla.

Sucdin tarinan ensimmäinen osa vuodelta 2009 on luettavissa täältä.

Haastattelu: Sanna Rummakko

Kuva: Sucdi Mumin