Sudi Mumin: Minulla on kaikkea, vain äiti puuttuu

Somalialaissyntyinen Sudi Mumin oli 12-vuotias kun hänen perheensä sai käännytyspäätöksen Suomesta Kreikkaan vuonna 2004. Päivää ennen käännytystä äiti, kolmen lapsen yksinhuoltaja, katosi. Sudi ja veljet saivat jäädä Suomeen, mutta kuulivat äidistään seuraavan vasta kolme vuotta myöhemmin.

Olin 11-vuotias, kun lähdin äitini ja kolmen veljeni kansa Somaliasta. Isämme oli tapettu aseellisessa ryöstössä. Tappajat kävivät kotonamme uhkailemassa myös meitä ryöstön jälkeen. Meillä ei ollut sukulaisia Somaliassa ja elämä oli todella vaikeaa.

Äidin tuttava järjesti meille autokyydin ja pakenimme Etiopian kautta Turkkiin. Sieltä jatkoimme kalastajaveneellä kohti Kreikkaa. Merimatka kesti viisi tuntia. Vene oli viallinen ja jouduimme lapioimaan välillä kengillä vettä pois. Kyydissä oli kaksi perhettä, meidän lisäksemme toinen nainen kolmen pienen lapsen kanssa.

Kun tulimme Kreikan rannikolle, mukana olleet miehet kantoivat minut ja seitsemänvuotiaan pikkuveljeni rantaan. Minä olin tosi pienikokoinen enkä osannut uida. Kävelimme kolmisen tuntia märissä, painavissa vaatteissa kunnes tulimme keskustaan.

Olimme Kreikan saarella, jonka nimeä en muista. Ilmoittauduimme poliisille ja hän haastatteli meitä vähän. Veli oli ollut vakavasti sairas jo Turkissa ja pystyi hädin tuskin seisomaan. Hänet vietiin heti ambulanssilla sairaalaan. Meidät muut vietiin säilöönottokeskukseen, suljettuun vankilaan, jonka sisällä sai kulkea vapaasti. Olimme siellä kolme kuukautta.

Aurinko paistaa vankilan pihalla

Säilöönottokeskuksessa tunsin olevani köyhä. Koko paikka oli rikki, aivan kuten vaatteemmekin. Siellä ei pidetty rikollisia vaan turvapaikanhakijoita, jotka olivat tulleet meren yli Kreikkaan. Saimme kolme kertaa päivässä ruokaa ja mahdollisuuden ulkoiluun. Kreikkalaiset vartijat olivat ihan kilttejä; he antoivat meidän pelata jalkapalloakin.

Yksi iranilainen perhe yritti karata, mutta he jäivät kiinni satamassa. Raskaana oleva vaimo ja lapsi tuotiin takaisin seuraavana päivänä, mutta mies vietiin putkaan ja palautettiin myöhemmin aivan verisenä. Silloin pelkäsin.

Isoveli oli kuukauden sairaalassa ja äiti kävi joka päivä katsomassa häntä. Me muut pääsimme kolmen kuukauden aikana ulos vain kerran poliisin vartioimana. Veli tuli sairaalasta langanlaihana, hän oli pelkkää luuta ja nahkaa.

Muiden asukkaiden kanssa oli joskus hauskaakin. Ajankuluksi oli keksittävä jotakin, ettei vain ajattelisi koko ajan. Aurinko paistoi keväällä vankilan pihalla ja aloimme kaikki laulaa oman maamme lauluja tai tanssia irakilaisia tansseja. Osaan vieläkin yhden irakilaisen, kurdinkielisen laulun.

Suuret suvut auttavat toisiaan

Kolmen kuukauden jälkeen saimme määräyksen poistua maasta. Päätöksen kanssa pystyimme ostamaan laivalipun Ateenaan. Menimme sinne tuttujen somalien luokse ja majoituimme täyteen ahdettuun asuntoon. Nukuimme lattioilla. Välillä olimme kadulla.

Somalialainen mies auttoi meidät Italiaan ja äidin ystävän avulla pääsimme sieltä kuorma-autolla Pariisiin. Sieltä jatkoimme Belgiaan ja Hollantiin, jossa oli isän sukulaisia. Päädyimme Saksan ja Tanskan kautta Ruotsiin hakemaan turvapaikkaa. Pärjäsimme, koska meillä oli tuttuja eri maissa. Somalialaiset suvut ovat isoja ja yleensä toisia autetaan.

Odotimme Ruotsissa kymmenen kuukautta päätöstä. Äidin sormenjäljet löytyivät Kreikasta, ja meidät päätettiin palauttaa sinne. Äiti oli kuitenkin päättänyt, ettemme voisi enää palata sinne. Niihin aikoihin 16-vuotias veljeni karkasi. Olimme sukulaisten luona Malmössä ja yritimme etsiä häntä. Lopulta lähdimme hakemaan turvapaikkaa Suomesta ja päädyimme Kyläsaaren vastaanottokeskukseen Helsinkiin. Karannut veljeni löytyi lopulta Suomesta – hänet oli ilman huoltajaa tulleena alaikäisenä siirretty alaikäisten ryhmäkotiin Oravaisiin. Olimme siis asuneet kaikki toisistamme tietämättä Suomessa jo jonkin aikaa.

Good morning, ready to go back to Greece?

Ennen kuin päätös tuli, äiti oli kuvitellut, että muutamme Perniöön vastaanottokeskukseen ja me lapset pääsemme vihdoin kouluun. Äiti oli keskustelemassa sosiaalityöntekijän kanssa, kun kaksi poliisia tuli kertomaan, että kello seitsemän seuraavana aamuna meidät käännytettäisiin Kreikkaan. Äiti pyörtyi. Menin sanomaan veljilleni, että jääkää te tänne ja minä menen äidin kanssa Kreikkaan. Halusin, että edes joku meistä saisi mahdollisuuden jäädä.

Samana iltana äiti sanoi lähtevänsä pikkuveljen kanssa käymään sedän luona. Hän ei tullut takaisin koko yönä eikä vastannut puhelimeen. Aikaisin aamulla yövalvoja tuli muistuttamaan lähdöstä ja vähän myöhemmin kuulin poliisin sanovan: “Good morning, are you ready to go back to Greece?” Äitiä ei näkynyt missään.

Kesti melkein kolme vuotta, ennen kuin kuulimme äidistä seuraavan kerran. Emme edes tienneet, onko hän elossa vai kuollut. Punainen Risti aloitti jäljittämisen henkilöhaun kautta. Vuonna 2007 veli kävi Italiassa ja kuuli tuttavilta, että äiti asuu Sveitsissä. Saimme vähä vähältä selville hänen osoitteen ja puhelinnumeron. Kun lopulta kuulin äidin äänen puhelimessa, aloin heti itkemään. Olemme yrittäneet saada viisumia Sveitsiin, mutta se ei ole vielä onnistunut.

Ennen ihmettelin miksi äiti jätti meidät tai eikö hän rakasta meitä enää. Meistä vanhimpana isoveli ymmärsi tilanteen ja sanoi aina, että en saisi ajatella niin. Äiti lähti siksi, että halusi antaa meille mahdollisuuden asua Suomessa. Hänellä ei ollut valinnanvaraa.

Äidin katoamisen jälkeen meidät siirrettiin ryhmäkotiin Perniöön. Pääsimme valmistavalle luokalle, peruskouluun ja myöhemmin ammattiopintoihin. Emme ole veljieni kanssa riidelleet enää äidin lähdön jälkeen. Kunnioitan veljiäni, he ovat kilttejä ja kerron heille aina minne menen. Alaikäisenä minulla on Suomessa huoltaja eli edustaja, joka on minulle kuin isä. Vietän joulut hänen perheensä luona. Hän auttaa kaikessa ja muistuttaa jopa, että maksan laskuni ajoissa.

Meillä on nyt hyvä koulutus ja hyvä elämä. Mitään muuta ei puutu kuin äiti.

Teksti: Sanna Rummakko
Kuva: Katja Tähjä