Suomi – tuo muuttoliikkeen ja kehityksen suurvalta!

Osallistuin ulko- ja sisäministeriön järjestämään tilaisuuteen, jossa pohdittiin muuttoliikkeen ja kehityksen suhdetta. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kyseiset ministeriöt yrittävät löytää yhteistä säveltä aiheesta. Jo 10 vuotta sitten kokoonnuttiin etsimään johdonmukaisuutta maahanmuutto- ja kehityspolitiikan välillä, mutta homma ei silloin edennyt. Nyt asia on jälleen tapetilla. Tukevatko Suomen maahanmuuttopoliittiset päätökset kehityspolitiikan tavoitteita? Otetaanko muuttoliikkeiden vaikutukset huomioon suomalaisessa kehitysyhteistyössä?

Vastauksia kysymyksiin ei vielä saatu, mutta se ainakin kävi selväksi, että muuttoliikkeellä ja siirtolaisilla on valtaisat vaikutukset kehitykseen eikä ainoastaan rahalähetysten muodossa. Maailman kaikki siirtolaiset vastaavat väkimäärältään Brasilian kokoista valtiota ja taloudeltaan Ranskaa. Opimme senkin, että etelä-etelä-suuntainen muuttoliike on itse asiassa suurempaa kuin etelästä pohjoiseen suuntautuva muuttoliike ja monilla alueilla naisten osuus siirtolaisista on suurempi kuin miesten.

Entä tiedättekö, mikä on ”migration hump” eli muuttoliikkeen kyttyrä tai töyssy? Termi kuvaa sitä, miten köyhistä ja vähiten kehittyneistä maista ei juuri lähdetä, mutta kun kehitys hieman kehittyy ja maan vaurastuminen on aluillaan, maastamuutto kiihtyy. Muuttokäyrä alkaa taas jyrkästi laskea, kun tietty kehitysaste ja hyvinvointi on saavutettu.

Ihan kuin Suomessa! Maastamuutto oli Suomessa verrattain vähäistä aina 1960-luvulle asti. Toki suomalaisia, ennen kaikkea pohjalaisia, muutti Yhdysvaltoihin ja Kanadaan jo 1900-luvun alkupuolella. Suomi oli oikeastaan kehitysmaa. Suomea käytetäänkin hyvänä kehitysesimerkkinä muun muassa Maailmanpankin vuoden 2006 World Development -raportissa. Vastaanotimme YK:n apua ja Yhdysvaltain Pelastakaa Lapset etsi kummeja köyhille suomalaislapsille vielä 1940–50-lukujen taitteessa. Esimerkiksi 1948–49 Unicefin ruoka-avustuksesta hyötyi jopa 100 000 suomalaislasta. Sitten hyvinvoinnin pikku hiljaa noustessa räjähti myös muuttoliike Suomesta. 1960–70-luvuilla Ruotsiin muutti yli 300 000 suomalaista paremman elintason perässä. Sitten maastamuutto alkoi jälleen laskea jyrkästi ja maahanmuutto kasvoi vähitellen suuremmaksi.

Meillä on kokemusta myös konflikteista ja sodista sekä pakolaisuudesta. Talvi- ja jatkosodan aikana Suomesta lähetettiin 72 000 sotalasta Ruotsiin. Maansisäisistä pakolaisistakin meillä on kokemusta, kun muu Suomi asutti yli 400 000 Karjalan evakkoa.

Suomihan on siis oikea muuttoliikkeen ja kehityksen suurvalta! Mitä jos ottaisimme kokemuksemme käyttöön ja toteutettaisiin sellaista maahanmuutto- ja kehityspolitiikkaa, joka luo positiiviset edellytykset kehitykselle – niin maahanmuuttajien itsensä, meidän kuin muuttajien kotimaiden – näkökulmasta?

Tarvitaan kuitenkin asenteen muutosta – molemmissa ministeriöissä ja poliittisten päättäjien päissä. Suhtaudutaanko maahanmuuttajiin, myös pakolaisiin, lähtökohtaisesti positiivisesti? Vai nähdäänkö maahanmuutto uhkana ja kontrollinäkökulmasta? Mikäli lähtökohta olisi ensimmäinen, silloin luotaisiin sellaiset puitteet, että positiiviset vaikutukset ovat mahdollisia. Tällöin lupakäytännöt olisivat riittävän joustavia, ketään ei jätettäisi perusoikeuksien ulkopuolelle, perheenyhdistäminen olisi helpompaa eikä lapsia otettaisi säilöön.

Jos tavoitteena on aidosti johdonmukainen politiikka, on myös Suomen maahanmuuttopolitiikan, kehityspolitiikan lailla, oltava ihmisoikeusperustaista. Lisäksi kehitysyhteistyöllä pyrittäisiin luomaan kumppanimaihin sellaiset elinolot, joissa siirtolaisuus on ihmiselle ennen kaikkea vaihtoehto, ei elinehto.

 

Kuva: Arto Timonen