Jaana Kauppinen: Turvallinen miinakenttä

Ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmä on toiminut Suomessa jo vuodesta 2006, mutta miksi monet perusasiat tökkivät edelleen?

Suomessa on toiminut ihmiskaupan uhreille tarkoitettu auttamisjärjestelmä vuodesta 2006. Vuonna 2005 ensimmäiseen ihmiskaupan vastaisen
toimintasuunnitelman laadintaan osallistuneet tahot – niin viranomaiset kuin kansalaisjärjestöt – pitivät auttamisjärjestelmää ja sen uhrilähtöisyyttä yhtenä ihmiskaupan vastaisen työn peruspilarina. Kaksi muuta pilaria ovat rikollisten vastuuseen saattaminen ja maahanmuuton sääntelyyn liittyvät säännökset. Kärjistäen voidaan todeta, että ulkoministeriön johdolla toimineen työryhmän päätteeksi osanottajat olivat yksimielisiä yhdestä asiasta: auttamisjärjestelmää ei tule sijoittaa osaksi turvapaikanhakijoille tarkoitettua vastaanottotoimintaa, koska kohderyhmien avun ja suojelun tarpeet ovat perusteiltaan niin erilaisia. Luonnikkaimman vastuutahon tukitoimien järjestämisessä ajateltiin olevan sosiaali- ja terveysministeriö.

On hyvä, että ihmiskaupparikoksen uhreille on rakennettu suojaverkko, mutta se on rakennettu melkoisen miinakentän päälle ja keskelle.

Näin asiat olivat keväällä 2005. Syksyllä 2005 tuli kutsu toiseen työryhmään ja siinä toivotettiin tervetulleeksi suunnittelemaan auttamisjärjestelmän perustamista Joutsenon ja Oulun vastaanottokeskusten yhteyteen. Uhrilähtöisen tuen peruspilari istutettiin siis silloiseen työministeriöön, jossa oli myös turvapaikanhakijoiden vastaanottotoiminta. Sittemmin ministeriöiden vastuualueita rukattiin uusiksi ja lopputuloksena oli, että sisäasiainministeriön hallinnonala vastaa kaikista ihmiskaupan vastaisen toiminnan peruspilareista syyttäjä- ja tuomioistuinlaitosta lukuun ottamatta.

Ihmiskauppa-asioiden sijoittuminen samaan ministeriöön ei tuo
keskittämisetua ainakaan potentiaalisten uhrien tunnistamisen ja käytännön tukitoimien yleisen tason suunnittelun näkökulmasta. Oleskeluun ja rikosoikeudellisiin asioihin liittyvät linjaukset ovat ainakin näin kansalaisjärjestötoiminnan silmälasien läpi tarkasteltuna nousseet tärkeysjärjestyksessä ohi uhrien oikeuksia korostavan tuki- ja suojeluvelvoitteen. Sosiaali- ja terveydenhuollon näkökulma on ollut turhan ohutta toiminnan linjausten ja koordinoinnin tasoilla. Käytännön työssä törmäämme yllättävän usein peruskysymysten määrittelemättömyyteen ja epämääräisyyteen huolimatta siitä, että ensimmäisen asiakkaan ottamisesta auttamisjärjestelmään tulee ihan näinä päivinä kuluneeksi tasan viisi vuotta.

Voi ihan hyvällä syyllä kysyä, miksi monet perusasiat tökkivät edelleen. Tunnistamisen ongelmaa hämmästellään ja samaan aikaan on päättämättä, kuka maksaa jos otetaan koppi heti siinä vaiheessa kun epäily syntyy. Pro-tukipisteellä tähän kuka maksaa -kysymykseen on törmätty muutamaan kertaan. Tunnistaminen alkaa siinä vaiheessa, kun työntekijälle syntyy ajatus, että tässä voi olla kysymys ihmiskaupasta. Puheeksi ottaminen voi alkaa yleensä välittömästi ja tässä vaiheessa saatetaan suunnistaa vain vaiston varassa.

”Tarinan saaminen” voi kestää muutamasta tunnista muutamaan päivään. Aikaa on, jos ihmisellä on paikka, jossa olla suhteellisen turvallisin mielin. Jos turvallista paikkaa ei ole, alkaa kiire löytää maksaja. Maksaja kriisimajoittumiselle saattaa löytyä kunnasta, jos löytyy perusteluja. Tarinaa täytyy alkaa kiirehtiä ihmisen omaa valmiutta ja rytmiä kunnioittamatta. Eikä tässä vielä kaikki; ihmisen täytyy olla valmis kertomaan sama tarina myös kriisimajoituksesta päättävälle virkamiehelle. Jos tarinassa on tarpeeksi ihmiskaupan aineksia, niin tehdään esitys ihmiskaupan auttamisjärjestelmään ottamiseksi. Päätös viipyy kiireellisissä tapauksissa muutaman päivän, kiireettömissä tapauksissa keskimäärin 16 vuorokautta. Eurokaan ei liikahda ennen päätöstä eli edes
kriisiasuttaminen ei ole mahdollista. Potentiaalinen uhri saa tarvitsemansa tukitoimet siitä päivästä lukien, kun virkamies ehtii tehdä päätöksen hänen asiassaan – ei siis siitä päivästä lukien kun ehdotus on tehty. Rahaa ei tule, tukitoimia ei tule ja kukaan ei oikein tiedä, mitä päätöstä odotellessa pitäisi tehdä.

Vaikka Suomen uhrilähtöiseksi markkinoidussa järjestelmässä korostetaan sitä, että ihmisen ei tarvitse tunnistaa itse itseään ihmiskaupan uhriksi, niin häneltä edellytetään kuitenkin kykyä tehdä maahan saapuessaan ero turvapaikan hakemisen ja ihmiskaupassa uhriutumisen välillä. Turvapaikkaa hakeneita ihmiskaupan uhreja käsitellään vastuunmäärittämisasetuksen mukaisina Dublin-tapauksina ja palautuksia on tehty pystymättä varmistumaan henkilön turvallisuudesta ja kartoittamatta uudelleen uhriutumisen riskiä. Ihmiskaupan uhrin turvallisuusriski Dublin-menettelyssä ei ole hänen kotimaansa hallitus, vaan yksittäiset hyväksikäyttäjät tai hyväksikäyttöverkostot, jotka ovat yleensä odottavassa toimintavalmiudessa siinä maassa, johon henkilö palautetaan.

Oleskelulupa-asioissakin käytäntö ontuu. Käsittelyajat ovat pitkiä ja ihmiset joutuvat odottelemaan kuukausikaupalla oleskelulupapäätöksiä
turvapaikanhakijoiden toimeentulotuella ilman opiskelu- ja työnteko-oikeutta. Ei rahaa eikä mitään tekemistä – olisiko tässä yksi uudelleen uhriutumisen riskitekijä. Eräänkin asiakkaamme kanssa vietimme lupapäätöksen odottelun yksivuotissynttäreitä helmikuussa. Odotus jatkuu edelleen.

Edellä esitetyt esimerkit ovat vain osa ihmiskaupan uhrien kohtaamista
ongelmista. On hyvä, että ihmiskaupparikoksen uhreille on rakennettu suojaverkko, mutta se on rakennettu melkoisen miinakentän päälle ja keskelle. Suojaverkon sisälle voi olla vaikea päästä, siitä voi pudota ja valitettavasti myös sen sisälle on jäänyt muutama miina. Monia miinoja on jo onnistuttu purkamaan, mutta yllättävän paljon niitä on vielä purkamatta. Osa niistä voitaisiin purkaa suhteellisen nopeasti ja turvallisesti – ilman pelkoa, että homma räjähtäisi käsiin.

 

Jaana Kauppinen